— Minulle ei hän ole milloinkaan antanut ruusuja.
Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että kyyneleet nousivat silmiini.
— Jacques, rakas Jacques, minä vannon, etten ennen tätä iltaa…
Hän keskeytti minut lempeästi: »Ei mitään anteeksipyyntöjä, Daniel. Minä tiedän varmaan, ettet ole mitenkään vilpillisesti menetellyt. Tiesin niin varmaan, että hän rakasti sinua. Muistatko, mitä sinulle sanoin: Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvis sanoa mitään ollakseen rakastettu.» Ja sitten poika parka alkoi mitellä huoneemme lattiata. Ja minä katselin häntä äänettömänä, pitäen punaista ruusua kädessäni. »Se mikä tapahtui, sen piti tapahtuman», jatkoi hän hetken kuluttua. »Jo aikoja sitten aavistin, että näin piti käymän. Tiesin, ettei hän välittäisi minusta mitään, jos näkisi sinut… Siksi en tahtonut viedä sinua pitkiin aikoihin sinne. Olin jo edeltäpäin mustasukkainen sinulle. Anna anteeksi, olin niin kovin rakastunut häneen!… Mutta eräänä päivänä halusin tehdä kokeen ja otin sinut mukaani. Sinä iltana minulle selvisi, ettei minulla ollut pienintäkään toivoa. Tuskin oli kulunut viisi minuuttia, kun hän jo katsoi sinuun, niinkuin en ollut nähnyt hänen katsovan kehenkään muuhun. Kyllä sinäkin sen huomasit. Oh myönnä vain, sinä huomasit sen. Sentähden pysyit sieltä poissa enemmän kuin kuukauden, mutta se ei minua auttanut… Hänenlaisensa olennot eivät unohda poissaolevia, päinvastoin. Joka kerta kun menin sinne, hän ei puhunut muusta kuin sinusta, ja niin teeskentelemättä, niin luottavaisesti ja hellästi… Se oli minulle todellinen piina. Nyt se on ohi… Ja se on parempi.»
Näin puhui Jacques kauvan yhtä lempeästi ja samalla kohtaloonsa alistuvalla hymyllä. Kaikki, mitä hän sanoi, tuotti minulle samalla sekä tuskaa että riemua. Tuskaa, koska näin, että hän oli onneton; riemua, koska jokaisen hänen sanansa takaa näin mustien silmien loistavan minulle, ajattelevan vain minua. Kun hän oli lopettanut, menin hänen luoksensa hiukan häpeilläni, mutta panematta pois punaista ruusuani ja sanoin: »Etkö sinä tästälähin enää pidä minusta?» Hän hymyili ja puristi minua rintaansa vasten, sanoen: »Elä puhu joutavia, minä pidän sinusta vielä enemmän.»
Ja se oli totta, punainen ruusu ei tuottanut mitään muutosta Jacques äidin hellyydessä minua kohtaan, eipä edes saattanut häntä huonolle tuulelle. Luulen, että hän kärsi kovin, mutta hän ei antanut sitä milloinkaan huomata. Ei huokausta, ei valitusta, ei niin mitään. Niinkuin ennenkin, meni hän joka sunnuntai sinne ja oli ystävällinen kaikille. Ainoastaan kaulahuivin solmut jäivät häneltä tekemättä. Muuten raatoi hän työssään tyynenä ja ylevänä, pyrkien rohkeasti elämässä yhtä ainoata päämäärää kohti, ja se oli uusi koti… Oi Jacques! Minun Jacques äitini!
Mitä minuun tulee, antauduin kokonaan tunteelleni siitä päivin, kun vapaasti ilman tunnonvaivoja sain rakastaa mustia silmiä. Olin nyt kaiken päivää Pierrotte'ien luona. Olin valloittanut siellä kaikkien sydämet; — mutta millä halpamaisilla keinoilla! Kantamalla sokeria herra Lalouette'ille, pelaamalla korttia erinomaisen naisen kanssa — en kammoksunut mitään… Liehakoitsija oli siihen aikaan minulle sopivin nimi… Liehakoitsija ilmestyi tavallisesti taloon noin keskipäivän tienoissa. Silloin oli Pierrotte puotissa ja Camille neiti aivan yksin yläkerran salissa erinomaisen naisen kanssa. Heti kun saavuin, ilmestyivät mustat silmät, ja melkein samalla erinomainen nainen jätti meidät yksin. Tämä arvoisa nainen, jonka Pierrotte oli ottanut tyttärensä seuraksi, katsoi olevansa kaikista velvollisuuksista vapaa, heti kun minä ilmestyin. Silloin hän joutuun katosi kyökkiin kyökkipiian luo, ja kortit vedettiin esiin. Se ei minua suinkaan surettanut, sillä jäinhän mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, mitä ihania hetkiä olen viettänyt tuossa pienessä keltaisessa salissa! Melkein aina toin mukanani jonkun kirjan, jonkun lempikirjailijani ja luin siitä pitkiä otteita mustille silmille, jotka sulivat kyyneleihin tai säihkyivät salamoina, aina sisällön mukaan. Sillä aikaa neiti Pierrotte istui vieressämme ja ompeli tohvelia isälleen tai soitti meille ikuisia Rosellen'in Haavelmiaan; mutta vähät me hänestä välitimme. Toisinaan kuitenkin, kaikkein tunteellisimmissa kohdissa, tuo pikku porvaristyttö, lausui kovalla äänellä ajatuksensa, esimerkiksi: »Minun täytyy antaa virittää pianoni»: tai: »Olen neulonut kaksi pistettä liikaa.» Silloin minä harmissani suljin kirjan enkä aikonut jatkaa. Mutta mustilla silmillä oli oma omituinen tapansa katsoa minuun, joka minut heti lepytti ja minä jatkoin edelleen lukuani.
Oli epäilemättä hyvin varomatonta jättää meidät tuolla tavoin aina kahdenkesken pieneen, keltaiseen saliin. Ajatelkaahan, etteivät meidän ikämme, — mustien silmien ja Liehakoitsijan. — tehneet yhteensä täyttä kolmeakymmentä neljää vuotta… Onneksi ei neiti Pierrotte meitä milloinkaan jättänyt ja hän oli hyvin järkevä, hyvin varova ja valpas vartija, juuri omiansa ruutikellaria vahtimaan… Kerran; eräänä lämpöisenä iltapäivänä toukokuussa istuimme me, mustat silmät ja minä, salin sohvalla. Akkuna oli puoleksi auki ja akkunaverhot alaslaskettuina aina lattiaan asti. Sinä päivänä luimme Faustia!… Kun olin lopettanut lukuni, liukui kirja kädestäni; me nojauduimme hetkisen äänettöminä toisiimme puolihämärässä hiljaisuudessa… Hänen päänsä lepäsi minun olkapäälläni. Hänen kauluksensa aukeamasta näin pieniä hopeahelyjä, jotka kimaltelivat hänen kaulansa ympärillä… Yhtäkkiä ilmaantui neiti Pierrotte meidän väliimme. Olisittepa nähneet, miten sukkelaan hän lähetti minut sohvan toiseen päähän, — ja minkä pitkän saarnan hän piti! »Te teette hyvin pahoin, rakkaat lapset», sanoi hän meille… »Te käytätte väärin sitä luottamusta, jota teille osoitetaan… Teidän täytyy puhua isälle aikeistanne… Milloin aijotte puhua isälle, Daniel?» Lupasin puhua Pierrotte'ille hyvin pian, heti kun olin saanut suuren runoteokseni valmiiksi. Tämä lupaus rauhoitti jonkun verran vartijaamme. Mutta siitä huolimatta ei mustilla silmillä siitä päivästä lähtein ollut lupa istua sohvalla Liehakoitsija vieressä. Ooh, tuo neiti Pierrotte oli hyvin ankara, nuori nainen. Ajatelkaahan, ettei hän ensi aikoina tahtonut antaa mustien silmien kirjoittaa minulle. Lopuksi hän kuitenkin siihen suostui, sillä nimenomaisella ehdolla, että hän saisi kaikki kirjeet nähdäkseen. Pahaksi onneksi ei neiti Pierrotte tyytynyt yksinään lukemaan noita hurmaavia, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joita mustat silmät minulle kirjoittivat, vaan pisti niihin usein lauseita omasta päästään, niinkuin esimerkiksi tämmöisiä:
— … Tänä aamuna olen surullinen. Olen löytänyt hämähäkin kaapistani.
Aamuhämähäkki tietää mielipahaa.