Tai myöskin:

— Ei tyhjällä taloksi ruveta… Ja sitten tuo ikuinen virsi:

— Sinun pitää puhuman isälle aikeistasi… Johon minä joka kerta vastasin:

Heti kun olen saanut teokseni valmiiksi!…

VIII.

ERÄS ILTA SAUMON'IN KAUPPAKUJASSA.

Vihdoin viimmein sain kuuluisan runoelmani valmiiksi. Se oli neljän kuukauden työn hedelmä, ja minä muistan, että töin tuskin voin kirjoittaa viimmeisiä rivejä, niin kovin vapisivat käteni kuumeesta, ylpeydestä, riemusta ja kärsimättömyydestä.

Se oli juhlahetki Saint-Germain'in kellotornissa. Jacques muuttui siksi päiväksi jälleen tuoksi entiseksi Jacques'iksi, pahvilaatikko ja liimakuppi Jacques'iksi. Hän sitoi minulle komean kirjan, johon hän aikoi omakätisesti teokseni kirjoittaa puhtaaksi. Joka säe saattoi hänet huudahtamaan ihailusta ja innostuksesta… Minä puolestani en ollut yhtä varma teoksestani. Jacques ihaili minua liiaksi; en oikein voinut luottaa hänen arvosteluunsa. Olisin tahtonut luettaa teokseni jollain puolueettomalla, luotettavalla henkilöllä. Mutta kun en, pakana vieköön, tuntenut ketään.

Ja kuitenkin olisi minulla ruokapaikassani ollut yllin kyllin tilaisuutta tehdä tuttavuuksia. Nyt kun olimme rikkaita, söin perähuoneessa salin takana. Siellä aterioi noin parikymmentä kirjailijaa, maalaria ja arkkitehtiä tai oikeammin niiden aiheita. — Nyt ovat aiheet valmistuneet: joistakuista noista nuorukaisista on tullut kuuluisuuksia, ja kun näen heidän nimensä sanomalehdissä, niin kirveltää minun sydäntäni, joka en mitään ole. Kun ensi kertaa tulin heidän pöytäänsä, ottivat nuo nuorukaiset minut avosylin vastaan; mutta kun olin liian ujo puuttuakseni keskusteluun, jouduin pian unhotukseen ja olin yhtä yksin heidän keskellään, kuin olin ollut pikku pöytäni ääressä yhteisessä salissa. Kuuntelin, mutta en puhunut mitään.

Kerran viikossa söi pöydässämme eräs kuuluisa runoilija, jonka nimeä en enää muista, mutta jota nuo toiset herrat kutsuivat Baghavat'iksi, erään hänen runonsa mukaan. Niinä päivinä juotiin bordeaux-viiniä, joka maksoi kahdeksantoista sous'ia pullo; jälkiruokaa syötäessä lausui Baghavat jonkun intialaisen runonsa. Intialaiset runot olivat hänen erikoisalansa. Yhdelle niistä oli hän antanut nimen Lakçamana, toiselle Daçaratha, kolmannelle Kalatçala, muuan oli Bhagiratha, muuan Cudra, muuan taasen Cunosépa, Visvamitra… Mutta kaunein kaikista oli kuitenkin Baghavat. Ah, kun runoilija lausui, Baghavat'insa, oli perähuone aivan haltioissaan. Toiset ulvoivat, toiset takoivat jaloillaan lattiaa tai hyppivät pöydälle seisomaan. Minun oikealla puolellani istui pieni punanenäinen arkkitehti, joka heti ensimmäisessä värsyssä rupesi itkemään ja koko ajan pyyhki silmiään minun salvettiini!