Minä kiljuin seuran vuoksi vielä kovempaa kuin muut, mutta oikeastaan en ollut lainkaan ihastunut Baghavat'iin. Nuo intialaiset runot olivat kaikki aivan samanlaisia. Niissä oli aina lotuskukka, kondori, elefantti ja puhvelihärkä: joskus kutsuttiin lotusta vaihteen vuoksi lotokseksi, mutta tätä vaihtelua lukuun ottamatta olivat hänen kyhäyksensä aivan toistensa kaltaisia: kaikkea intohimoa, kaikkea totuutta ja mielikuvitusta vailla. Pelkkää sanahelinää. Hämärää ja epäselvää… Siinä minun mielipiteeni suuresta Baghavat'ista. Ehkä olisin ollut lievempi arvostelussani, jos joku olisi pyytänyt minua vuorostani lausumaan omia runojani, mutta se ei juontunut kenenkään mieleen, ja se teki minun ylen ankaraksi mielipiteissäni. Ja sitäpaitsi oli muitakin, jotka olivat samaa mieltä tuosta hindurunoudesta. Minun vasemmanpuoleiseen vierustoveriini ei se liioin pystynyt. Merkillinen mies, tuo minun vasemman käden naapurini; kiiltäväksi kuluneeseen, rasvaiseen takkiin puettu, korkeaotsainen rasvanaama, jolla oli pitkä musta parta ja siinä melkein aina joku makaroonisäije ruuan jälkeen. Hän oli vanhin joukosta ja ehdottomasti myöskin lahjakkain. Niinkuin suuret henget ainakin, puhui hän hyvin vähän, ei suotta kuluttanut itseään. Kaikki kunnioittivat häntä. Hänestä sanottiin: »Se mies pystyy … siinä on ajattelija.» Nähdessäni hänen suunsa vetäytyvän ivalliseen hymyyn suuren Baghavat'in lukiessa runojaan, kohosi vasemman käden naapurini silmissäni varsin korkealle. Ajattelin: »Siinä on mies, jolla on makua… Entäpä jos lukisin hänelle runoelmani!»
Eräänä iltana pöydästä noustaessa, tilasin pullon konjakkia ja pyysin ajattelijan tyhjentämään lasin kanssani. Hän kiitti, minä tunsin hänen heikkoutensa. Siinä ryypiskellessämme johdin puheen suureen Baghavat'iin ja haukuin aluksi vahvasti lotusta, kondoreita, elehvantteja ja puhvelihärkiä. — Se oli uskallettua, elehvantit ovat hyvin salavihaisia!… Minun puhuissani, kaateli ajattelija itselleen konjakkia sanaakaan sanomatta. Joskus hän hymyili ja nyökähytti hyväksyvästi päätänsä murahtaen: »Mm, mm…» Saaden tästä ensi menestyksestä rohkeutta, tunnustin hänelle, että olin minäkin sepittänyt suuren runoelman ja halusin kuulla hänen mielipiteensä siitä. »Mm, mm…» pani ajattelija taasen järkkymättömänä. Nähdessäni miehen näin oikeassa mielentilassa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» ja vedin runoni taskustani. Ajattelija kaatoi itselleen liikkumattomana viidennen pikku lasin, levollisesti katsellen, kuinka minä levitin käsikirjoitukseni, mutta ihan viime hetkellä laski hän vanhan juopottelijan kätensä käsivarrelleni: »Sananen vain, nuori mies, ennenkuin alotamme… Mikä on teidän kriteriuminne?»
Katselin häntä levottomana.
— Teidän kriteriuminne! … toisti kauhea ajattelija korottaen äänensä… Mikä on teidän kriteriuminne, mittapuunne?
Herra Jumala! Minun kriteriumini! … eihän minulla sellaista ollut, en ollut sellaista milloinkaan ajatellutkaan, ja se kyllä näkyi punastumisestani ja ällistymisestäni.
Ajattelija nousi loukkaantuneena istuiltaan. »Kuinka, onneton nuori mies, teillä ei ole kriteriumia!… Silloin on joutavaa, että luette minulle runoelmanne … tiedän jo edeltäpäin, minkäarvoinen se on.» Sitten hän kaasi itselleen vielä yhtä perää pari kolme lasia pullon pohjasta, otti hattunsa ja lähti, pyöritellen uhkaavasti silmiään.
Kun illalla kerroin tuosta kohtauksesta Jacques'ille, vihastui hän silmittömästi. Tuo sinun ajattelijasi on pässinpää, sanoi hän. »Vai pitää olla kriteriumi?… Semmoinen on kai tarpeen Bengaliassa? … kriteriumi! Mikä se on?… Missä semmoisia valmistetaan? Kuka semmoisen on nähnyt? Kriteriumikauppias, juokse hiiteen!»… Kunnon Jacques'illa oli kyyneleet silmissä ajatellessaan sitä häväistystä, mikä oli tullut mestariteokseni ja minun osakseni. »Kuuleppas. Daniel», sanoi hän hetken päästä, »jotakin juohtuu mieleeni… Kun kerran tahdot lukea runosi jollekulle, etkö voisi tehdä sitä Pierrotte'ien luona, jonain sunnuntaina?»…
— Pierrotte'eille… Mitä ajatteletkaan, Jacques!
— Ja miksikä et?… Peijakas! Pierrotte ei ole mikään kotka, mutta ei pöllökään. Hänellä on hyvä ymmärrys ja selvä järki… Ja Camille olisi oiva tuomari, joskin hiukan puolueellinen… Erinomainen nainen on lukenut paljon… Eikä itse vanha Lalouettekaan ole niin mahdoton, kuin hän näyttää… Ja lisäksi tuntee Pierrotte Pariisissa paljon hyvin huomattavia henkilöitä, joita hän voisi kutsua siksi illaksi luokseen… Mitä sanot? Tahdotko, että puhun siitä hänelle?…
Ei ollut juuri houkuttelevaa valita arvostelijansa Saumon'in kauppakujasta, mutta kun olin melkein kipeä halusta saada lukea jollekulle runoelmani, suostuin hiukan nenääni nyrpisteltyä Jacques'in ehdotukseen. Heti seuraavana päivänä esitti hän asian Pierrotte'ille. On varsin luultavaa, ettei kunnon Pierrotte täysin tajunnut, mistä oli kysymys, mutta kun hän tässä huomasi hyvän tilaisuuden olla neidin lapsille mieliksi, sanoi tuo kunnon mies epäröimättä »olkoon menneeksi» ja heti lähetettiin kutsumakortit kaikkialle.