Viimmeinen näytös on Perhosten hautausmaalla. Kun Haudankaivajat ovat toimittaneet tehtävänsä, lähestyy hautaa juhlallisen näköisenä muuan Koppakuoriainen, joka on seurannut ruumissaattoa, asettuu seljälleen ja alkaa ylistää vainajaa. Pahaksi onneksi hänen muistonsa pettää ja siinä hän sitte potkii seljällään tunnin ajan ja sotkeutuu yhä hullummin pitkiin lauserakennuksiinsa… Kun puhuja on lopettanut, vetäytyvät kaikki pois, ja silloin nähdään autiolla hautuumaalla edellisistä näytöksistä totuttu Leppäkerttu hiipivän esiin erään haudan takaa. Itkien polvistuu hän haudan tuoreelle mullalle, ja rukoilee palavan rukouksen ystävä raukkansa puolesta, joka lepää siinä.
IX.
SINUSTA TULEE PORSLIINIKAUPPIAS.
Lukiessani runoelmani viime säettä, nousi Jacques innostuksissaan ylös huutaakseen hyvä, mutta hän vaikeni kuin naulaan, nähdessään kaikkien noiden kunnon ihmisten kauhistuneet naamat.
Jos ilmestyskirjan tulinen hevonen olisi karahuttanut keskelle keltaista salia, ei se luultavasti olisi synnyttänyt enemmän hämminkiä kuin minun sininen perhoni. Passajon'it ja Fougeroux'it tuijottivat tukka kauhusta pystyssä, silmät seljällään minuun. Ferrouillatin veljekset tekivät toisilleen merkkejä. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Voitte arvata minun mielentilani…
Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden ja yleisen hämmingin keskellä ääni, — ja millainen ääni! — kylmä, väritön, särkynyt aaveen ääni pianon takaa, saattaen minut säpsähtämään tuolillani. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen kuultiin linnunnokka vanhuksen, kunnianarvoisen Lalouette'in puhuvan: »Minusta on hyvä, että tappoivat tuon perhosen», sanoi tuo eriskummallinen vanhus nakertaen sokeriaan vimmastuneen näköisenä; »minä en voi sietää perhosia!…»
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja nyt ruvettiin pohtimaan runoelmaani.
Kirjallisen seuran jäsen piti teosta hiukan liian pitkänä ja kehoitti minua kaikin mokomin supistamaan se yhteen tai kahteen lauluun, mikä on aito ranskalainen runomuoto. Alfortin opiston oppilas, luonnontutkija, huomautti minulle, että leppäkertuilla on siivet, seikka, joka teki minun runoelmani antaman opetuksen ontuvaksi. Ferrouillat nuorempi väitti lukeneensa kaiken jostain muualta. »Älä välitä heidän puheistaan», kuiskasi Jacques minulle, »se on mestariteos». Pierrotte vain ei virkkanut sanaakaan. Hänellä näytti olevan muuta mielessä. Ehkä oli tuo kunnon mies, joka istui koko esityksen ajan tyttärensä vieressä, tuntenut pienen kätösen värähtelevän liian tuntuvasti omassaan, tai oli hän ohimennen tavoittanut liian loistavan katseen; se vain on varmaa, että Pierrotte sinä päivänä oli hyvin merkillisen näköinen, — niinkuin on tapana sanoa, — ja ettei hän koko iltana hetkeksikään hievahtanut tyttärensä vierestä, niin etten voinut sanoa sanaakaan mustille silmille, vaan lähdin hyvin aikaisin pois, haluamatta kuulla kirjallisen seuran jäsenen uusinta runoa, jota hän ei minulle milloinkaan antanut anteeksi.
Pari päivää tuon ikimuistettavan esityksen jälkeen, sain neiti Pierrotte'ilta lyhyen, mutta paljon sanovan kirjelapun: »Tule pian, isä tietää kaiken.» Ja vähän alemmaksi olivat rakkaat mustat silmät kirjoittaneet: »Minä rakastan sinua.»
Tulin, suoraan sanoen, vähän hämilleni tästä suuresta uutisesta. Olin kaksi päivää juossut kustantajalta kustantajalle käsikirjoituksineni ja ajattelin paljoa enemmän runoelmaani kuin mustia silmiä. Enkä minä liioin tuntenut suurta halua ruveta mihinkään selvityksiin Pierrotte ukon kanssa… Niinpä viivytinkin mustien silmien kiireellisestä kutsusta huolimatta sinne menoani jonkun aikaa ja sanoin itsekseni omantuntoni rauhoittamiseksi: »Sitten kun olen myynyt runoelmani.» Pahaksi onneksi jäi se myymättä.