(Hiljaa viettelevällä äänellä.)
Minä mielisin tuonne…
LEPPÄKERTTU (tulipunaisena).
Ruusun luo —?
Oh, en toki…
PERHONEN (vieden hänet mukaansa).
Joudu, kun hetki suo!
(He käyvät hiljaa Ruusun luo. — Esirippu laskee.)
Kolmannessa näytöksessä…
Kolmannessa näytöksessä…
Mutta en tahtoisi, rakkaat lukijat, kauvempaa väärinkäyttää kärsivällisyyttänne. Runot eivät enää tähän maailman aikaan voi miellyttää, tiedän sen. Siksi päätänkin tähän runoelmani esityksen ja tyydyn pääpiirteissään kertomaan lopun siitä.
Kolmannessa näytöksessä on täysi yö… Toverukset lähtevät ruusun luota… Perhonen tahtoo viedä Leppäkertun vanhempiensa luo, mutta tämä panee vastaan, hän on tukkihumalassa, heittää kuperkeikkaa ruohistossa ja päästää kimakoita huutoja… Perhosen on pakko kantaa hänet kotiin. He eroavat toisistaan talon portilla, päättäen pian tavata toisensa… Ja silloin Perhonen lentää ypö yksin pimeään yöhön. Hänkin on hiukan humalassa, mutta hänen humalansa on surumielistä laatua; hän muistaa mitä Leppäkerttu oli hänelle kertonut ja ihmettelee katkeroituneena, minkätähden niin monet häntä halveksivat, häntä, joka ei milloinkaan ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa… Taivas on synkkä, tuuli ulvoo, seutu on pimennossa… Perhosta peloittaa ja hänen on kylmä, mutta hän lohduttaikse sillä, että hänen toverinsa on suojassa lämpimässä vuoteessa… Sillä välin näkyy pimennossa suuria yölintuja, jotka lehahtavat äänettömästi näyttämön yli. Salama leimahtaa. Ilkeät itikat, jotka ovat olleet kivien alla väijymässä, viittovat toisilleen Perhosta ja huutavat ilkkuen: »Nyt hän ei pääse meiltä». Ja kun Perhonen ylen kauhistuneena lentää lepattaa puolelta toiselle, sivaltaa Ohdake häntä ohimennen miekallaan, Skorpiooni lävistää hänet pistimellään, suuri, karvainen Hämähäkki repäisee palasen hänen sinisestä silkkiviitastaan, ja lopuksi Yölepakko katkaisee hänen selkärankansa yhdellä siiven iskulla. Perhonen putoo maahan kuolettavasti haavoittuneena… Sillä aikaa kun hän kamppailee kuoleman kanssa, riemuitsevat Nokkoset, ja Sammakot sanovat: »Se oli oikein hänelle!»
Kun Muurahaiset aamun koittaessa menevät työhön säkkeineen ja lekkereineen, löytävät he hänen ruumiinsa tien vierestä. He tuskin vilkaisevat häneen ja menevät menojaan aikomattakaan haudata häntä. Muurahaiset eivät tee palkatonta työtä… Onneksi sattuu Haudankaivajien veljeskunta kulkemaan siitä ohi. Ne ovat, niinkuin tiedätte, pieniä, mustia eläviä, jotka ovat tehneet lupauksen haudata kuolleita… He valmistautuvat hartaina vetämään Perhosvainajan kirkkomaalle… Joukko uteliaita kiiruhtaa tätä katsomaan, ja jokainen lausuu ääneen ajatuksensa… Pienet ruskeat heinäsirkat, jotka istuvat auringonpaisteessa oviensa edustalla, sanovat juhlallisina: »Hän rakasteli liiaksi kukkasia. — Hän oli liiaksi öisin ulkona!» lisäävät Etanat ja suurimahaiset Koppakuoriaiset pöyhistelevät kimaltelevissa takeissaan, muristen: »Liiaksi boheemi! liiaksi boheemi!» Koko tässä suuressa joukossa ei kukaan ainoallakaan kaipauksen sanalla muistele vainajaa, mutta yltympäri ovat suuret liljat sulkeneet kupunsa, ja heinäsirkat lakanneet laulamasta.