Tuo kunnon Jacques uskoi täydellä todella, että olin päässyt hyvin pitkälle, ja minä itse, houkkio parka, olin siitä vakuutettu.
Saavuimme asemalle. Markiisi oli jo siellä. Näin kaukaa tuon pienen, naurettavan näköisen olennon, jolla oli pää kuin piikkisialla, juoksevan edestakaisin eräässä odotussalissa.
— Joutuun, joutuun, hyvästi! sanoi Jacques. Ja ottaen pääni suuriin kämmeniinsä suuteli hän minua neljä, viisi kertaa kaikin voimin ja juoksi sitten pyövelinsä luo.
Nähdessäni hänen katoavan, tunsin kummallisen tunteen.
Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä käynyt pienemmäksi, heikommaksi, aremmaksi, pikku pojaksi, ikäänkuin veljeni poismennessään olisi ottanut luistani ytimen, minun voimani ja rohkeuteni ja puolet pituudestani. Minua peloitti ihmisjoukko ympärilläni. Minusta oli jälleen tullut Pikku Mies.
Tuli pimeä. Hitaasti pisintä tietä, kaikkein autiompia rantakatuja tuli Pikku Mies takaisin kellotorniin. Häntä hirvitti tuo tyhjä huone, jossa hänen oli yksin asuminen. Hän olisi tahtonut viipyä ulkona seuraavaan aamuun. Lopuksi oli kuitenkin mentävä sisään.
Kulkiessani portinvahdin huoneen ohi, huusi tämä:
— Herra Eyssette, teille on kirje!
Se oli pieni, hieno, tuoksuva kirjelappu. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa, paljon sirompaa ja kepeämpää kuin mustien silmien… Keltä se saattoi olla? Hän mursi nopeasti kuoren ja luki rappukäytävän valossa:
»Herra Naapurini!