'Tämäkö siis on tuo nuori pariisineito, tuo hienon esikaupungin helmi … hänen nimensä on Pierrotte ja hän myö porsliiniastioita Saumon'in kauppakujassa… Ahaa, nyt ymmärrän, miksi et tahtonut antaa minulle rasiaa.' Ja hän nauroi, että oli pakahtua.
En tiedä, mikä minut silloin valtasi, häpeä harmi tai raivo… Kaikki musteni silmissäni. Minä syöksyin hänen kimppuunsa temmatakseni häneltä kirjeet. Hän säikähti, astui askeleen taaksepäin ja sotkeutuen laahukseensa kaatui kauheasti kirkaisten. Neekerinainen kuuli sen viereisestä huoneesta ja juoksi heti paikalle puolialastomana, hapset hajalla, mustana ja hirveänä. Koetin estää häntä tulemasta sisään, mutta hän puukkasi minut suurella rasvaisella kädellään seinää vasten ja asettui minun ja emäntänsä väliin.
Tuo toinen oli sillaikaa noussut ylös maasta, ja oli itkevinään.
Itkeä tuhertaessaan jatkoi hän edelleen rasian penkomistaan.
— Etpäs tiedä, sanoi hän neekerinaiselleen, etpäs tiedä, minkätähden hän aikoi lyödä minua…? Siksi, että olen keksinyt, ettei hänen ylhäinen neitinsä ole lainkaan ylhäinen ja että hän myö lautasia eräässä liikekujassa…
— Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, sanoi eukko.
— Kas vain, sanoi murhenäyttelijätär, näetkös mitä rakkaudenpantteja hänen puotimamselinsa on hänelle antanut… Neljä karvaa tukastaan ja viiden pennin orvokkikimpun… Tuo lähemmäksi lamppusi, Valkea Käki.
Neekerinainen lähensi lamppunsa; hiukset ja kukkaset leimahtivat kahisten palamaan. Minä annoin sen tapahtua, olin kivettynyt.
— No, mutta mitäs tämä on? jatkoi murhenäyttelijätär käärien auki silkkipaperin palasta… Hammas?… Eipäs, se näyttää olevan sokuria… Niinpä se onkin … se on makeismuisto … pieni sokurisydän.
Ah, mustat silmät olivat sen eräänä päivänä ostaneet
Saint-Gervais'in markkinoilta ja antaneet sen minulle sanoen:
— Annan sinulle sydämeni.