— Voi, Dani-Dan! — Sinä päivänä olin turkkilainen. — Voi, Dani-Dan, voitko sinä soimata minua siitä. Saathan sinä tulla milloin vain tahdot luokseni. Ja etkö sinä tunne kaikkia, jotka käyvät luonani?
Näin puhuen mielistelevimmällä äänellään koetti hän ottaa rasian
minulta.
— No hyvä, sanoin minä; olkoon menneeksi, minä annan sinulle
luvan avata se, mutta yhdellä ehdolla.
— Millä?
— Että sanot minulle, missä olet joka aamu kahdeksasta kymmeneen.
Hän kävi kalpeaksi ja katsoi minua suoraan silmiin. En ollut koskaan puhunut siitä hänelle. Ei suinkaan halun puutteesta. Tuo hänen joka-aamuinen menonsa hermostutti ja ärsytti minua samoin kuin arpi, ja Pacheco ja koko tuon kummallisen olennon elämä. Olisin tahtonut tietää, mutta samalla pelkäsin saavani tietää. Tunsin, että tässä alla oli jotakin salaperäistä, jotakin häpeällistä, joka olisi pakoittanut minut pakenemaan. Mutta tuona päivänä uskalsin kysyä, niinkuin näet. Hän oli siitä hyvin hämmästyksissään. Hän epäröi hieman, mutta sanoi sitten vaivalla ja matalalla äänellä:
— Anna minulle rasia, niin saat kaikki tietää.
Silloin annoin hänelle rasian. Jacques, se oli konnantyö, eikö niin? Hän avasi sen ilosta vavisten ja alkoi lukea kirjeitä, — niitä oli noin parikymmentä, — hitaasti, puoliääneen, hyppäämättä rivinkään yli. Tämä nuori, puhdas rakkaudentarina näkyi herättävän hänen mielenkiintoansa. Olin sen hänelle jo kertonut, mutta omalla tavallani, uskotellen, että mustat silmät oli ylhäisen ylimysperheen tytär, jota hänen vanhempansa eivät suostuneet antamaan tuolle pikku plebeijille, Daniel Eyssette'ille vaimoksi. Tunnethan sinä naurettavan turhamaisuuteni.
Joskus keskeytti hän lukunsa, sanoakseen: 'Katsoppas, sepä oli koko sievästi!' tai 'Ohho, ollakseen niin hieno tyttö!' Sitte hän sitä myöten, kun sai ne luetuksi, lähensi ne kynttilän liekkiin ja katseli niiden palavan suu ilkeässä naurussa. Minä en estänyt häntä, tahdoin tietää, missä hän oli joka aamu kahdeksasta kymmeneen…
Mutta näiden kirjeiden joukossa oli yksi, joka oi kirjoitettu Pierrotte'in kauppahuoneen leimatulle paperiarkille, jonka yläsyrjässä oli kolme pientä viheriäistä lautasta ja niiden alla sanat: 'Porsliini- ja kristallitavaroita. Pierrotte, Lalouette'in jälkeläinen…' Mustat silmäraukat! Ne olivat varmaankin jonain päivänä puotissa tunteneet halua kirjoittaa minulle ja ensimmäinen niiden käsiin osunut paperi oli kelvannut tähän tarkoitukseen… Voit arvata, mikä löytö se oli murhenäyttelijättärelle! Siihen asti oli hän uskonut minun juttuni hienosta tytöstä ja ylimysvanhemmista, mutta kun hän sai tämän kirjeen käsiinsä, ymmärsi hän kaiken ja purskahti aika nauruun: