Keskeytän kirjoittamiseni hetkiseksi, Jacques. Aukaisen ikkunan ja hengitän hiukan yöilmaa. Olen tukehtua … kaikki mustenee silmissäni.
Kello kaksitoista.
Ilma teki minulle hyvää. Kun jätän akkunan auki, voin jatkaa kirjoittamistani sinulle. Sataa, ja on pimeä, kellot soivat. Kuinka tämä huone on kolkko!… Meidän rakas pikku huoneemme! Ja minä kun rakastin sitä ennen niin suuresti, nyt on minun täällä ikävä. Hän on sen tärvellyt, hän on ollut täällä liian usein. Ymmärräthän, että olin täällä niin helposti saatavissa, samassa talossa, se oli mukavaa. Oo, tämä ei ole enää mikään työhuone!
Olinpa kotona tai en, tuli hän tänne milloin tahansa ja kaiveli kaikki paikat. Eräänä iltana tapasin hänen tutkimasta erästä laatikkoa, johon olen sulkenut mitä minulla on kalleinta maailmassa, äidin kirjeet, sinun kirjeesi, mustien silmien kirjeet. Nuo viimeksimainitut ovat kullatussa rasiassa, jonka kai muistat. Juuri kun tulin sisään, piti Irma Borel tätä rasiaa kädessään ja aikoi avata sen.
Ennätin tuskin syöksyä sisään ja tempaista sen hänen kädestään.
— Mitä siitä tahdot? huusin suuttuneena. Hän rupesi hyvin
surulliseksi ja sanoi:
— Äitisi kirjeet olen jättänyt kajoamatta, mutta nämä kuuluvat
minulle; minä tahdon ne… Anna minulle takaisin tuo rasia.
— Mitä aijot sillä tehdä?
— Lukea kirjeet, jotka siinä ovat.
— Ei milloinkaan, sanoin. Minä en tiedä mitään sinun elämästäsi ja sinä tunnet minun elämäni kokonaan.