— Kuka siellä on?
XI.
SOKURISYDÄN.
Jacqnes'in lähdöstä on jo kulunut pari kuukautta eikä hän ole vieläkään tulossa kotiin päin. Neiti d'Hacqueville on kuollut. Markiisi kirjurinsa seuraamana haihduttaa suruaan Italiassa keskeyttämättä päiväksikään hirveätä muistelmiensa sanelemista. Puoleksi nääntynyt Jacques ehtii hädin tuskin kirjoittaa jonkun rivin veljelleen, milloin Roomasta, milloin Neapelista, Pisasta tai Palermosta. Mutta jos näiden kirjeiden postileima yhtämittaa vaihtuukin, niin niiden sisältö on melkein aina sama: »Teetkö ahkerasti työtä?… Kuinka mustat silmät voivat?… Onko Gustave Planche'in arvostelu ollut lehdissä?… Vieläkö käyt Irma Borel'in luona?» Näihin aina samoihin kysymyksiin Pikku Mies vastaa joka kerta, että hän on hyvin ahkera, että kirja menee hyvin kaupaksi ja että mustat silmät voivat hyvin, ettei hän ole sen koommin nähnyt Irma Borel'ia eikä kuullut puhuttavan Gustave Planche'ista.
Kuinka paljon perää tässä kaikessa on?… Sen saamme tietää viimmeisestä
Pikku Miehen kirjeestä, jonka hän kirjoitti kuumeisena myrsky-yönä.
»Herra Jacques Eyssette, Pisa. Sunnuntai-iltana kello 10.
Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa. Olen kirjoittanut sinulle, että olen ahkera, ja kaksi kuukautta on mustepulloni ollut kuivillaan. Olen kirjoittanut sinulle, että kirjani menee hyvin kaupaksi, eikä kahteen kuukauteen ole myyty ainoatakaan kappaletta. Olen kirjoittanut sinulle, etten enää käy Irma Borel'in luona, ja olen ollut kaksi kuukautta yksinomaan hänen seurassaan. Ja mustat silmät… Voi, Jacques, Jacques, miksen totellut sinua? Miksi palasin tuon naisen luo?
Olet oikeassa, hän on seikkailijatar eikä mitään muuta. Ensin luulin häntä älykkääksi. Se oli suuri erehdys … kaikki mitä hän sanoo, on lähtöisin jonkun toisen suusta. Hänellä ei ole päätä eikä sydäntä. Hän on kavala, kyynillinen ja häijy. Olen nähnyt hänen silmittömässä raivossa ratsastuspiiskalla pieksevän neekerinaistaan ja heittävän hänet maahan ja potkivan häntä. Muuten on hän raaka nainen, joka ei usko jumalaa eikä perkelettä, mutta luottaa sokeasti unissakävijäin jaarituksiin ja antaa povata itselleen kahvista. Mitä taas hänen näyttelijätaipumuksiinsa tulee, niin suotta hän ottaa tunteja tuon kyttyräselkähirviönsä edessä ja viettää päivänsä kotonaan kumipallot suussa: ei hänestä ainoakaan teatteri välittäisi. Mutta yksityiselämässään on hän oivallinen näyttelijätär.
En voi todellakaan käsittää, rakas Jacques kulta, kuinka minä jouduin tuon otuksen kynsiin, minä, joka niin suuresti rakastan hyvyyttä ja yksinkertaisuutta. Mutta minä voin vannoa sinulle, että olen päässyt hänen pauloistaan ja nyt on kaikki lopussa, aivan lopussa… Et voi arvata, kuinka raukkamainen olen ollut, ja mitä hän on minusta tehnyt! Olen kertonut hänelle elämäni, olen puhunut hänelle sinusta, äidistä, mustista silmistä… Voisin kuolla häpeästä, kun sitä ajattelenkaan. Olin antanut hänelle koko sydämeni, koko elämäni, mutta hän ei omasta elämästään olisi virkkanut minulle sanaakaan. En tiedä, kuka hän on, en tiedä, mistä hän tulee. Kun eräänä päivänä kysyin häneltä, onko hän ollut naimisissa, purskahti hän nauruun. Muistathan tuon pienen arven hänen suupielessään; se on puukonisku, jonka hän on saanut kotitienoillaan Kuballa. Tahdoin tietää, kuka häntä oli lyönyt: 'Eräs espanjalainen, jonka nimi on Pacheco', eikä mitään muuta. Paljonko siitä viisastuin? Tiedänkö minä siltä, mikä tuo Pacheco on. Eikö hän olisi ollut velvollinen antamaan minulle jonkinlaisen selityksen? Puukonisku ei ole mikään jokapäiväinen asia. Mutta taiteilijat, jotka liehuvat hänen ympärillään, ovat julistaneet hänet kummalliseksi naiseksi ja hän tahtoo olla maineensa arvoinen. Ooh, nuo taiteilijat, kuinka minä vihaan heitä. Jospa tietäisit, millaisia he ovat! Kun he aina elävät taulujen ja kuvapatsaiden parissa, tulevat he lopuksi siihen luuloon, ettei maailmassa muuta olekaan. He puhuvat vaan muodoista, viivoista ja väreistä, kreikkalaisten taiteesta, puolipinnoista ja nisälihaksista. He katselevat nenääsi, käsivarttasi ja leukaasi. He etsivät sinussa jotain tyyppiä, jotain tyyliä, jotain luonteenomaista. Mutta siitä, mitä rinnassasi liikkuu, tunteistasi ja kyyneleistäsi välittävät he yhtä vähän kuin kuolleesta kissasta. Nuo kunnon veikot keksivät, että minun päässäni oli jotain luonteenomaista, mutta että minun runoiltani sitä tykkänään puuttui. He riistivät minulta viimmeisenkin rohkeuteni.
Suhteemme ensi aikoina luuli nainen minussa keksineensä pienen ihmelapsen, suuren vinnikamarirunoilijan. Kuinka hän minut ikävystytti tuolla vinnikamarillaan! — Myöhemmin, kun hänen lautakuntansa oli hänelle todistanut, että minä olin vain hölmö, piti hän minut luonaan luonteenomaisen pääni takia. Mutta tämä luonteenomaisuus vaihteli ihmisten mukaan. Eräs hänen maalareistaan, joka näki minussa italialaistyypin, käytti minua pifferaron mallina, toinen taasen algerialaisen kukkakaupustelijan mallina, kolmas — Jumala ties minä. Useimmiten seisoin hänellä itsellään mallina ja hänelle mieliksi täytyi minun koko päivän esiintyä noissa hetaleissani hänen salongissaan papukaijan rinnalla. Olemme viettäneet tuntikausia täten, minä turkkilaisena, pitkä piippu hampaissa, leposohvan toisessa päässä, ja hän toisessa, lausuen osiaan kumipallot suussa. Aika ajoin hän keskeytti lausumisensa sanoakseen minulle: 'Sinun päässäsi on jotain tavattoman luonteenomaista, rakas Dani-Dan'ini!' Kun olin turkkilaisena, kutsui hän minua Dani-Dan'iksi, kun olin italialainen Danieloksi, ei milloinkaan Daniel'iksi… Minulla on muuten kunnia esiintyä molemmissa näissä osissani ensi taulunäyttelyssä. Luettelossa tulee seisomaan: 'Nuori pifferaro Irma Borel'ilta' — 'Nuori fellah Irma Borel'ilta.' Ja ne ovat minä … mikä häpeä!