Tällä välin saapui kirje Jacques'ilta. He olivat asettuneet Nizzaan ja hän kertoi laveasti asunnostaan… »Tämä ihana seutu, niinkuin tuo merikin akkunoitteni alla, innostaisi sinua, Daniel! Minulla ei ole siitä suurtakaan iloa; minä en pääse koskaan ulos… Markiisi sanelee koko päivän. Piru vieköön koko miehen! Kohotan joskus kahden lauseen välillä päätäni ja näen taivaan rannalla pienet punaiset purjeet, mutta sitten täytyy heti painaa nenänsä papereihin… Neiti d'Hacqueville on edelleenkin hyvin sairas… Kuulen hänen päämme päällä yskivän taukoamatta… Tuskin olin päässyt tänne, kun itsekin sain aika yskän, joka ei ota asettuakseen…»
Hiukan etempänä puhuessaan ensi kerroksen naisesta, Jacques sanoi:
»… Jos tahdot ottaa neuvoni varteen, niin älä palaa enää tuon naisen luo. Hän on liian monivaiheinen sinulle. Ja sanoakseni suoraan, vainuanpa hänen olevan seikkailijattarenkin… Kuuleppas, näin eilen satamassa hollantilaisen prikin, joka oli juuri palannut matkalta maapallon ympäri ja jolla oli Jaappanista mastot, Chilestä parret ja miehistö kirjava kuin maailman kartta… Minusta on sinun Irma Borel'isi tuon laivan kaltainen. Maat ja mantereet kiertänyt laiva on hyvä, mutta toista on naisen laita. Se, joka on niin monessa liemessä kiehunut, pistää helposti toisen pussiin. Älä luota häneen, älä luota häneen, Daniel ja ennen kaikkia pyydän sinua, ettet saata mustia silmiä itkemään…»
Nämä viimmeiset sanat sattuivat suoraan Pikku Miehen sydämeen. Se huoli, millä Jacques valvoi sen onnea, joka oli hyljännyt hänen rakkautensa, oli hänestä niin ihailtava. »Oi, ei, Jacques, älä pelkää, minä en saata häntä itkemään», sanoi hän itsekseen ja päätti heti lujasti, ettei milloinkaan palaisi ensi kerroksen naisen luo… Luottakaa vain Pikku Miehen lujiin päätöksiin.
Kun vaunut sen päivän iltana vyöryivät portista sisään, hän sitä tuskin huomasi. Eikä neekerinaisen laulukaan tehnyt häntä hajamieliseksi. Oli myrskyinen, synkkä syysyö… Hän kirjoitti, ovi puoleksi auki. Yhtäkkiä luuli hän kuulevansa puuportaiden, jotka toivat hänen huoneeseensa, narisevan. Pian hän eroitti kepeätä astuntaa ja hameitten kahinaa. Joku tuli portaita ylös, se oli varma … mutta kuka…?
Valkea Käki oli aikoja sitten tullut huoneeseensa… Ehkä tuli ensi kerroksen nainen sanomaan jotain neekerinaiselle…
Tämä ajatus pani Pikku Miehen sydämen hurjasti sykkimään, mutta hänellä oli voimaa jäädä paikoilleen pöydän ääreen… Askeleet tulivat yhä lähemmäksi. Portaitten päässä ne pysähtyivät… Vallitsi hetken hiljaisuus, sitten naputettiin kepeästi neekerinaisen ovelle ilman että kuului vastausta.
— Se on hän, ajatteli Pikku Mies hievahtamatta paikoiltaan.
Yhtäkkiä täytti hajuveden tuoksu hänen huoneensa. Ovi narahti, joku tuli sisään.
Silloin kysyi Pikku Mies päätään kääntämättä vavisten: