— Hän käy päivä päivältä huonommaksi, sanoi opettaja kohauttaen olkapäitänsä… Hänestä ei ole mihinkään… Hän on hanhi, todellinen hanhi.
— Todellinen hanhi, varmensi oppilas ja hänen takanaan toistivat nuo molemmat toiset syvällä vakaumuksella: »Todellinen hanhi…»
Naista pyydettiin nyt lausumaan jotakin.
Antamatta itseään rukoilla nousi hän ylös, otti paperiveitsen, kääri aamupukunsa hihan ylös ja alkoi lausua.
Hyvinkö vai huonosti? Pikku Miehen olisi ollut hyvin vaikea sitä sanoa. Tuon lumivalkean käsivarren häikäisemänä ja tuon hurjasti liehuvan kultatukan lumoamana, hän vain katseli eikä kuunnellut. Kun nainen oli lopettanut, taputti Pikku Mies kovemmin kuin kukaan muu ja selitti vuorostaan, että Rachel oli vain hanhi, todellinen hanhi.
Hän näki koko yön unta tuosta lumivalkeasta käsivarresta ja tuosta tukan kultasumusta. Kun hän päivän tultua aikoi istua runopöytänsä ääreen, tuli tuo hurmaava käsivarsi vielä vetämään häntä hihasta. Kun hän siis ei voinut tehdä työtänsä, eikä tahtonut lähteä uloskaan, alkoi hän kirjoittaa Jacques'ille ja kertoa hänelle ensimmäisen kerroksen naisesta.
»Ah, rakas veli, mikä nainen! Hän tietää kaikki, hän tuntee kaikki. Hän on säveltänyt sonaatteja, hän on maalannut tauluja. Hänen uuninsa reunalla on sievä Colombine poltetusta savesta, jonka hän on itse muovaillut. Nyt hän on kolme kuukautta näytellyt traagillisia osia ja hän on jo nyt niissä parempi kuin kuuluisa Rachel. — Tuo Rachel mahtaa tosiaan olla vain todellinen hanhi. — Niin, hän on sellainen nainen, josta et ole milloinkaan uneksinutkaan. Hän on nähnyt kaikki, hän on ollut kaikkialla. Hän saattaa yhtäkkiä sanoa: 'Kun olin Pietarissa' … ja sitten hän hetken kuluttua selittää pitävänsä Rion satamaa kauniimpana kuin Neapelin. Hänellä on papukaija, jonka hän on tuonut Markiisisaarilta, neekerinainen, jonka hän otti mukaansa Port-au-Prince'istä… Mutta sinähän tunnetkin hänen neekerinaisensa, sehän on meidän naapurimme, Valkea Käki. Huolimatta ihmissyöjänaamastaan on Valkea Käki erinomainen olento, hiljainen, luotettava ja uskollinen. Hänen puheensa on pelkkiä sananlaskuja, niinkuin Don Quixotte'in Sanchon. Kun naapurit koettavat urkkia häneltä tietoja hänen emännästään, onko hän naimisissa, onko jossakin jokin herra Borel, onko hän niin rikas kuin sanotaan, niin vastaa Valkea Käki omalla murteellaan: Ei vuohen asiat lammasta liikuta, tai: Kenkä tietää, onko sukassa reikä. Hänellä on sellaisia vastauksia ainakin sata varastossaan, eivätkä uteliaat pääse kunnekaan kysymyksillään… Tiedätkö, kenen myös olen tavannut ensi kerroksen naisen luona?… Päivällispöytäni hindurunoilijan, itse suuren Baghavat'in. Hän näyttää olevan vahvasti rakastunut naiseen ja sepittelee hänelle kauniita runoja, joissa hän vuoroin vertaa tätä kondoriin, lotuskukkaan tai puhveliin, mutta nainen ei ole hänen suitsutuksestaan juuri milläänkään. Hän on niin tottunut semmoiseen: kaikki taiteilijat, jotka käyvät hänen luonaan, — ja niitä on sekä monia että hyvin kuuluisia, — ovat häneen rakastuneet.
Hän on niin kaunis, niin omituisen kaunis!… Pelkäänpä, että sydämeni olisi vaarassa, ellei se jo olisi toisen oma. Onneksi ovat mustat silmät minua suojelemassa… Rakkaat mustat silmät! Minä menen illaksi niiden luo ja me puhumme koko ajan sinusta rakas Jacques äiti.»
Juuri kun Pikku Mies lopetti kirjettään, koputettiin hiljaa ovelle. Ensi kerroksen nainen lähetti hänelle Valkean Käen kautta kutsun omaan aitioonsa Théâtre-Française'iin hanhea katsomaan. Hän olisi niin kernaasti suostunut, mutta hän muisti, ettei hänellä ollut hännystakkia ja siksi täytyi antaa kieltävä vastaus. Tästä hän tuli oikein pahalle tuulelle. »Jacques olisi voinut teettää minulle hännystakin», tuumi hän… »Ilman sitä ei voi tulla toimeen… Kun arvostelut alkavat ilmestyä sanomalehtiin, niin minun on käytävä kiittämässä arvostelijoita… Kuinka voin sen ilman hännystakkia tehdä?»… Illalla hän meni Saumon'in liikekujaan, mutta hänen paha tuulensa ei siellä haihtunut. Cévenniläinen nauraa hohotti liiaksi, neiti Pierrotte'illa oli liian tumma hipiä. Turhaan mustat silmät katsoivat häneen salavihkaa ja sanoivat tähtien salaperäisellä kielellä: »Rakasta minua!» tuo kiittämätön ei ollut ymmärtävinään. Kun Lalouette'it päivällisen jälestä tulivat sisään, vetääntyi hän synkkänä ja murjottaen erääseen nurkkaan ja kuvitteli sillä aikaa kun pelilaatikko soitteli pikkulaulujaan näkevänsä Irma Borel'in avoimessa aitiossaan, näki hänen lumivalkean käsivartensa leyhyttelevän viuhkaa ja hänen kultatukkansa kimaltelevan juhlavalaistussa salissa. »Kuinka minä häpeisin, jos hän näkisi minut täällä», ajatteli Pikku Mies.
Meni useampia päiviä ilman että mitään tapahtui. Irma Borel ei antanut enää mitään elonmerkkiä. Kaikki suhteet ensimmäisen ja viidennen kerroksen välillä näyttivät katkenneen. Joka yö kuuli Pikku Mies istuessaan runopöytänsä ääressä naisen vaunujen palaavan kotiin ja ilman että hän sitä itse huomasi, säpsähti hän kuullessaan vaunujen kumean jytinän ja kuskin huudon: »Avatkaa portti, olkaa hyvä!» Hän ei voinut edes ilman liikutusta kuulla neekerinaisen tulevan huoneeseensa. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tältä mennyt kyselemään hänen emännästään… Kaikesta tästä huolimatta olivat mustat silmät kuitenkin vielä hänen sydämensä valtijatar. Pikku Mies vietti tuntikausia niiden seurassa. Muulloin hän istui huoneessaan ja etsi loppusointuja varpusten suureksi hämmästykseksi, jotka kokoontuivat häntä kaikilta ympäristön katoilta katselemaan, sillä latinakorttelin varpuset luulottelivat, niinkuin erinomainen nainenkin kaikenmoista typerää vinnikamarien ylioppilaista. Saint-Germain'in kellot sitävastoin, — nuo Jumalalle pyhitetyt ja niinkuin Karmeliittiveljekset, ijäkseen luostariin suljetut kello rukat, — riemastuivat nähdessään Pikku Miehen alati istuvan pöytänsä ääressä ja kaijuttivat häntä rohkaistakseen kauneimmat sävelensä.