Viivyin siinä vielä jonkun aikaa, liikkumattomana, äänetönnä, puristaen rintaani vasten tuota paperia, joka poltti minua.
Aika ajoin koetin ajatella järkevästi, rohkaista mieltäni sanomalla itsekseni: »Kuka ties on se hyvinkin hyvä uutinen. Ehkä he ilmoittavat, että hän on parantunut…»
Mutta pohjalta tiesin, ettei se ollut totta, tiesin että valehtelin itselleni, tiesin ettei sähkösanoma tulisi sanomaan, että hän on parantunut.
Vihdoin päätin livahtaa huoneeseeni, saadakseni kerta kaikkiaan varmuutta. Menin hitaasti ulos ruokasalista aivan kuin muissa mietteissä; mutta kun kerran olin huoneessani, millä kuumeisella nopeudella sytytinkään lampun! Ja kuinka käteni vapisivat tuota kuolonsanomaa avatessani! Ja niitä kuumia kyyneleitä, joilla sen kostutin, kun sen olin avannut… Luin sen uudelleen kahteenkymmeneen kertaan, yhä toivoen, että olin erehtynyt: mutta voi poloista minua! Turhaan sitä luin ja yhä uudelleen luin ja selittelin sen merkitystä, en saanut sitä muuta sanomaan, kuin mitä se heti oli sanonut, kuin mitä niin hyvin tiesin sen tulevan sanomaan:
Hän on kuollut. Rukoilkaa hänen puolestansa!
Kuinka kauvan siinä seisoin itkien sähkösanoma edessäni, en tiedä. Muistan vain, että silmäni kirvelivät kauheasti, ja että kauvan haudoin kasvojani vedellä, ennenkuin lähdin huoneestani. Sitten palasin ruokasaliin pitäen pienessä kiinnipuristetussa kädessäni tuota kolminkerroin kirottua sähkösanomaa.
Ja nyt, mitä olinkaan tehnyt? Kuinka minun oli ilmoittaminen tuo kauhea uutinen isälleni; mikä naurettava lapsellisuus oli pannut minut pitämään sen omana tietonani? Vähän aikaisemmin tai myöhemmin, — saihan hän sen kumminkin tietää. Mikä tyhmyys! Jos olisin mennyt suoraan hänen luoksensa, kun sähkösanoma saapui, niin olisimme ainakin sen yhdessä avanneet, ja nyt olisi kaikki sanottuna.
Näin itsekseni haastaen lähestyin pöytää ja menin istumaan isän viereen, hyvin lähelle häntä. Mies rukka oli sulkenut kirjansa ja kutkutteli nyt huviksensa Finet'in valkeata kuonoa sulkakynällään. Sydäntäni ahdisti, kun näin hänen noin leikkivän. Näin hänen lampun puoleksi valaisemat kasvonsa vähä väliä vilkastuvan ja vetäytyvän nauruun, ja olisin tahtonut sanoa hänelle: »voi, voi, älä naura, herran nimessä, älä naura.»
Juuri kun häntä näin surullisena sähkösanoma kädessä katselin, nosti isä päätänsä. Meidän silmämme tapasivat toisensa enkä tiedä, mitä hän näki minun silmissäni, tiedän vain, että hänen kasvonsa yhtäkkiä vääristyivät, että kova parkaisu pääsi hänen rinnastaan, että hän sanoi minulle sydäntä vihlovalla äänellä: »Hän on kuollut, eikö niin?» että sähkösanoma putosi kädestäni, että vaivuin itkien syliinsä, ja että itkimme kauvan epätoivoisina toistemme sylissä, samalla kuin Finet jalkaimme juuressa leikki sähkösanomalla, tuolla kuolonsanomalla, meidän kyyneltemme syyllä.
Siitä on pitkä aika, kun kaikki tämä tapahtui, kauvan aikaa on kallis abbé veljeni, jota niin suuresti rakastin, levännyt maan povessa, mutta voin vakuuttaa teille, että yhä vielä, kun saan sähkösanoman, en voi sitä avata ilman kauhun väreitä. Pelkään, että silmääni sattuvat sanat hän on kuollut ja että täytyy rukoilla hänen puolestansa.