Tolokototinjan! Tolokototinjan!
Huu, tuo kauhea talo! Näen vielä sen tuhannet ikkunat, sen viheriät, tervatut raput, sen ammoittavat likaviemärit, sen numeroidut ovet, sen valkeat, pitkät käytävät, jotka haisivat vastamaalatuilta … kaikki aivan uutta, mutta jo likaista!… Talossa oli sata kahdeksan huonetta, ja joka huoneessa perhe. Ja mitä perheitä!… Koko päivän kuului toraa, huutoja, melua ja tappelua, öisin taas lasten itkua, paljaitten jalkojen liikehtimistä lattialla ja kehtojen raskasta, yksitoikkoista kolketta. Ja vaihteeksi ilmestyi aika ajoin poliisi taloon.
Tänne, tähän seitsenkerroksiseen luolaan, olivat Irma Borel ja Pikku Mies kätkeneet itsensä ja rakkautensa… Synkkä asunto, ja juuri omansa sellaiselle hyyryläiselle!… He olivat valinneet sen siksi, että se oli lähellä heidän teatteriansa, ja niinkuin kaikissa uusissa taloissa, oli vuokra halpa. Neljästäkymmenestä francista saivat he toisesta kerroksesta kaksi huonetta, johon kuului parvekeakkuna bulevardille päin. Talon kaunein huoneisto… He palasivat joka ilta puoliyön seutuun kotiin, näytännön päätyttyä. Kolkkoa oli kulkea noita suuria, autioita katuja, joilla kuljeksi äänettömiä työmiehiä, paljaspäisiä tyttöjä ja yövahteja pitkissä, harmaissa päällystakeissa.
He kulkivat nopeasti keskellä katua. Kotiin tullessa oli heitä varten pöydän kulmalla hiukan kylmää lihaa. Valkea Käki istui odottamassa heitä, sillä Irma Borel oli ottanut hänet mukaansa tänne. Kahdeksan ja kymmenen välinen herra oli ottanut takaisin kuskinsa, huonekalunsa, pöytäkalustonsa ja vaununsa. Irma Borel oli pitänyt neekerinaisensa, papukaijansa, muutamia koristeita ja kaikki pukunsa. Niitä hän ei tietenkään enää voinut käyttää muualla kuin näyttämöllä, sillä eiväthän sametti- ja silkkilaahukset olleet omiaan laitakaupunkibulevardeja lakaisemaan… Koko toinen huone oli näiden pukujen vallassa. Ne riippuivat metallikoukuissa ympäri seiniä, ja niiden leveät silkkilaskokset, niiden räikeät värit, muodostivat kummallisen vastakohdan kuluneelle lattialle ja haalistuneille huonekaluille. Tässä huoneessa nukkui neekerinainen.
Sinne oli hän sijoittanut patjansa, hevosenkenkänsä ja viinapullonsa, mutta tulenvaaran pelosta ei hänelle annettu lainkaan kynttilää. Niinpä näyttikin Valkea Käki, kun hän siinä kuun valossa kyyrötti patjallaan heidän kotiin tullessaan noiden salaperäisten hameiden keskellä, vanhalta noita-akalta, jonka ritari Siniparta oli pannut seitsemää hirtettyä vaimoaan vartioimaan… Toisessa huoneessa, joka oli pienempi, asustivat he ja papukaija. Siinä oli hädin tuskin tila vuoteelle, kolmelle tuolille, pöydälle ja papukaijan suurelle, kullatulle orrelle.
Niin kolkko ja ahdas kuin heidän asuntonsa olikin, eivät he liikahtaneet sieltä minnekään. Kaiken ajan, minkä eivät olleet teatterilla, viettivät he kotonaan opettelemassa osiaan, ja siinäkös oli meteli. Talon toisesta päästä toiseen kuului heidän juhlallinen karjuntansa: »Tyttäreni, antakaa minulle takaisin tyttäreni! — Tänne, Gaspard! — Hänen nimensä, hänen nimensä, kur-rja!» Lisäksi tuli vielä papukaijan räikeät huudot ja Valkean Käen kimeä ääni, joka toisti lakkaamatta:
Tolokototinjan!… Tolokototinjan!
Irma Borel puolestaan oli onnellinen. Tämä elämä oli hänen mieleensä: hänestä oli hauskaa leikkiä köyhäin taiteilijain elämää. »En kaipaa mitään», oli hänellä tapana sanoa. Mitä hän olisi voinut kaivata? Sinä päivänä, jolloin köyhyys kävi hänelle ikäväksi, jolloin hän oli juonut tarpeekseen litraviiniä ja syönyt kyllikseen tuota kauheata ruokaa paksuine kastikkeineen, jota heille tuotiin ruokapaikasta, sinä päivänä, kun hän oli saanut yllin kyllin laitakaupungin näytelmätaiteesta, sinä päivänä tiesi hän palaavansa entiseen elämäänsä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa sormensa saadakseen takaisin kaiken, minkä oli jättänyt.
Tämä varaovi antoi hänelle rohkeutta ja pani hänet sanomaan: »Minä en kaipaa mitään.» Hän ei kaivannut mitään, mutta minä, minä?…
Heidän ensi esiintymisensä tapahtui Kalastajapoika Gaspardossa, joka on mitä ihanin sanahelinäkappale. Irma Borel'ille taputettiin kovasti, ei tietenkään hänen taiteelleen, — sillä ääni oli huono ja liikkeet naurettavat, — vaan hänen lumivalkeille käsivarsilleen ja samettipuvuilleen. Laitakaupungin yleisö ei ole tottunut lumivalkean lihan ja neljäkymmentä francia metri maksavien kankaitten näyttelemiseen. Katsomossa sanottiin: »Hän on oikea herttuatar!» ja ällistyneet katupojat paukuttivat niin, että kämmenet olivat haljeta…