Pikku Mies ei saavuttanut samaa menestystä. Hän oli kaikkien mielestä liian pieni, ja sitten hän pelkäsi ja ujosteli. Hän puhui hyvin hiljaa, niinkuin rippituolissa. Hänelle huudettiin: »Kovempaa, kovempaa!» Mutta hänen kurkkuaan kuristi, niin että sanat katkesivat kesken. Lopuksi hänelle vihellettiin… Eihän se ollut ihme, Irman puheista huolimatta, puuttui taipumusta. Ja joskin on huono runoilija, niin ei siltä tarvitse olla hyvä näyttelijä.
Kreolitar koetti häntä parhaansa mukaan lohduttaa: »He eivät ymmärrä pääsi luonteenomaisuutta…» sanoi hän usein. Johtaja puolestaan ei erehtynyt hänen päänsä suhteen. Kahden myrskyisän näytännön jälkeen kutsutti hän hänet huoneeseensa ja sanoi hänelle: Pieni ystäväni, murhenäytelmä ei ole sinun alasi. Me olemme erehtyneet. Koitetaanpas huvinäytelmää. Luulen, että onnistut paremmin koomillisissa osissa. Ja seuraavana päivänä kokeiltiin huvinäytelmää. Pikku Mies näytteli nuoria, koomillisia rakastajia, typeriä keikareita, joille juotetaan kuohulimonaatia muka sampanjana ja jotka juoksentelevat pitkin näyttämöä vatsaansa pidellen, punatukkaisia idiootteja, jotka itkeä mouruaavat: »Huh … huh … huh!» maalaiskosijoita, jotka silmiään mulkoillen sanovat: »Minä rakastan sua … tota noin … se on vallan totta, että minä rakastan sua kamalasti!»
Hän näytteli pölkkypäitä ja jänishousuja, kaikkia rumia ja naurettavia olentoja, kaikkia niitä, jotka herättävät naurua, ja minun on totuuden nimessä sanottava, ettei hän suoriutunut niistä niinkään huonosti. Hän oli suorastaan onnistunut, hän sai katsomon nauramaan!
En voi selittää, mistä se johtui. Juuri näyttämöllä teatterihetaleissaan, paksulla maalilla tahrittuna, ajatteli Pikku Mies Jacques'ia ja mustia silmiä. Keskellä irvistystä, hulluinta temppua tehdessään ilmestyivät äkkiä hänen eteensä kaikkien niiden rakkaiden olentojen kuvat, jotka hän oli halpamaisesti pettänyt.
Melkein joka ilta, sen voivat seudun katupojat todistaa, sattui, että hän yhtäkkiä, aivan kesken sujuvinta lausettaan, kävi sanattomaksi ja jäi suu auki töllöttämään… Niinä hetkinä hänen sielunsa jätti hänet, hyppäsi rampin yli, puhkasi teatterin katon yhdellä siiven iskulla ja lensi kauvas suutelemaan Jacques'ia ja rouva Eyssette'ia ja pyytämään anteeksi mustilta silmiltä, katkerasti valittaen sitä surullista ammattia, jota hänet pakoitettiin harjoittamaan.
»Tota noin, se on vissi, että minä rakastan sua niin kamalasti!…» sanoi yhtäkkiä kuiskaajan ääni ja silloin onneton Pikku Mies unelmistaan ja taivaastaan temmaistuna katsoi ympärilleen suurin, kummastunein silmin, joissa kuvastui niin luonnollinen säikähdys, että koko sali remahti nauramaan. Sitä kutsutaan teatterikielellä häikäisykeinoksi. Tietämättään oli hän keksinyt häikäisykeinon.
Joukkue, johon hän kuului, esiintyi useammissa paikoissa. Se oli tavallaan kiertävä seurue, joka näytteli milloin Grenelle'issa. milloin Montparnasse'issa. Sèvres'issa, Sceaux'issa tai Saint-Cloud'issa. Paikasta toiseen siirryttäessä oli ahtauduttava teatterin omnibusiin — vanhaan kahvinruskeaan omnibusiin, jota veti keuhkotautinen hevoskaakki. Tiellä laulettiin ja pelattiin korttia. Ne, jotka eivät taitaneet osiaan, vetääntyivät omnibusin peräpuoleen vihkojaan tutkimaan. Siellä oli hänen paikkansa.
Siellä hän istui äänettömänä ja synkkänä, niinkuin suuret koomikot ainakin, kuurona kaikelle sille tyhmälle lorulle, joka porisi hänen ympärillään. Niin syvälle kuin hän oli vajonnutkin, oli hän kuitenkin tämän kuljeksivan komeljanttijoukon yläpuolella. Häntä hävetti olla tässä seurassa. Naiset olivat vanhoja kuihtuneita koketteja, maalattuja, teeskenteleviä ja mahtipontisia. Miehet sivistymättömiä, ihanteettomia, hädin tuskin kirjoitustaitoisia, partureiden ja hedelmäkauppiaiden poikia, jotka joko laiskuudesta tai muun toimen puutteessa olivat ruvenneet näyttelijöiksi tai myöskin pukeutumis- ja koreilemishalusta, voidakseen esiintyä näyttämöllä vaaleissa säärenmukaisissa housuissa ja pitkässä takissa, laitakaupunki Don Juaneita, joille ulkoasu oli pääasia, joiden koko palkka meni parturille ja jotka saattoivat tyytyväisinä sanoa: »Tänään olen ollut hyvin ahkera», viisi tuntia laitettuaan itselleen Ludvig XV aikuisia kenkiä kahdesta metristä kiiltopaperia… Kannattipa todellakin tehdä pilkkaa Pierrotte'in soitannollisesta salongista ja itse päätyä näille markkinarattaille.
Toverit eivät pitäneet hänestä hänen nyrpeän naamansa ja kopean vaiteliaisuutensa takia. He sanoivat hänestä: »Siinä vasta teeskentelijä.» Kreolitar sitävastoin oli osannut valloittaa kaikkien sydämet. Hän istua kekotti omnibusissa kuin seikkailuretkille hairahtunut prinsessa ja nauroi sydämensä pohjasta, viskaten päätään taaksepäin, jotta hänen kaunis kaulansa näkyisi, sinutteli kaikkia, kutsui herroja »ukkoseni», naisia »pienokaiseni» ja pakoitti jöröimmätkin sanomaan hänestä: »Hän on hyvä tyttö». Hyvä tyttö, mikä iva!…
Näin nauraen ja raakaa leikkiä laskien vyöryttiin näytäntöpaikalle. Kun näytäntö oli lopussa, vaihdettiin yhdessä käden käänteessä pukua ja noustiin jälleen vaunuihin, jotta päästäisiin takaisin Pariisiin. Oli pimeä. Kuiskuteltiin ja tunnusteltiin toisiaan polvilla. Väliin kuului tukahdettua naurua… Mainen etukaupungin tulliportin luona oli noustava vaunuista, sillä täällä pantiin vaunut vajaan ja koko seurue saatti Irma Borel'ia aina tuon suuren kasarmin ovelle asti, jossa Valkea Käki vahvassa hutikassa heitä odotti laulaen surumielistä lauluaan: