Tolokototinjan!… Tolokototinjan!
Kun näki heidät näin toisiinsa kytkettyinä, olisi voinut tulla siihen luuloon, että rakastivat toisiaan. Mutta ei, niin ei ollut laita. He tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen rakastaa. Daniel Eyssette tiesi, että Irma Borel oli valehtelija, kylmä ja sydämetön. Irma Borel tiesi, että Pikku Mies oli heikko ja horjuva, melkeinpä pelkuri. Hän ajatteli: »Jonain aamuna tulee hänen veljensä ja vie hänet minulta saattaakseen hänet takaisin porsliinityttönsä helmaan.» Pikku Mies ajatteli: »Jonakin päivänä kyllästyy hän siihen elämään, jota me vietämme ja karkaa jonkun kahdeksan ja kymmenen välisen herran kanssa ja minä jään yksin tähän likalätäkköön…» Toistensa kadottamisen pelko oli heidän rakkautensa pääsisältö. He eivät rakastaneet toisiaan ja olivat kuitenkin mustasukkaisia.
Eikö olekin kummallista, että ihmiset jotka eivät rakasta toisiaan, voivat olla mustasukkaisia toistensa takia. Niin se vaan on… Kun Irma Borel puhutteli tuttavallisesti jotakuta teatterissa, kävi Pikku Mies kalpeaksi. Ja kun tämä sai kirjeen, tempasi Irma Borel sen itselleen ja aukasi sen vapisevin sormin… Useimmiten se oli Jacques'in kirje. Hän luki sen pilkallisena päästä päähän ja heitti sen sitten jonnekin sanoen halveksivasti: »Aina samaa». Niin juuri, aina samaa, samaa hellyyttä, samaa jalomielisyyttä ja uhrautuvaisuutta. Siksi kai Irma Borel halveksikin niin syvästi tuota veljeä…
Siitä ei kunnon Jacques'illa ollut mitään aavistusta. Hän ei epäillyt mitään. Hänelle kirjoitettiin, että kaikki kävi hyvin, että kolme neljännestä Paimennäytelmästä oli myyty ja että oltiin saamassa kirjakauppiailta niin paljon rahaa, kuin tarvittiin, sittekun vekselit lankeisivat. Luotettavaisena ja hyvänä kuten aina lähetti hän yhä edelleen kuukausittain Bonaparte kadulle sata francia, jotka Valkea Käki kävi sieltä perimässä.
Jacques'in sadalla francilla ja omilla teatteripalkoillaan olisivat he voineet tulla toimeen, etenkin tässä köyhälistön kaupunginosassa. Mutta ei kumpanenkaan heistä tuntenut sitä, mitä sanotaan rahan arvoksi: Daniel Eyssette siitä syystä, ettei hänellä sitä milloinkaan ollut ollut, Irma Borel taas siksi, että hänellä oli ollut sitä liikaa. Niinpä sen annettiinkin mennä. Jo viidentenä päivänä kuun alusta oli kassa, — pieni jaappanilainen maissioljesta punottu tohveli, — tyhjä. Ensinnäkin tuli jo papukaijan ruoka yhtä kalliiksi kuin yhden täysikasvuisen ihmisen elanto. Tuli sitten lisäksi pesu, kivihiilet, puuteri, huulirasva, puuteriviuhkat, kaikki mitä teatterimaalaustaiteessa tarvitaan. Sitten olivat teatterin osavihot liian vanhat, liian likaiset, rouva tahtoi uudet. Ja sitten hänellä täytyi olla kukkia, paljon kukkia. Ennen hän olisi ollut syömättä kuin voinut nähdä kukkamaljakkonsa tyhjinä.
Kahden kuukauden perästä olivat he korviaan myöten velassa. He olivat velkaa asunnostaan, ruuastaan ja teatterin ovenvartijalle. Vähän väliä sai joku velkojista kyllikseen odottamisesta ja tuli jonain aamuna suurella pauhulla vaatimaan saatavaansa. Semmoisina päivinä juoksi Pikku Mies epätoivoissaan kirjansa kustantajan luo ja lainasi häneltä muutamia kultarahoja Jacques'in nimeen. Kustantaja, joka parhaillaan painatti markiisin kuuluisain muistelmain toista nidosta ja tiesi, että Jacques yhä edelleen oli markiisin kirjurina, lainasi hänelle ilman epäilystä. Niin oli Pikku Mies vähitellen tullut lainanneeksi häneltä neljäsataa francia, joten Jacques'in velka, Paimennäytelmän painatus siihen laskettuna, nyt oli noussut tuhanteen kolmeensataan franciin.
Jacques äiti raukka! Mitkä onnettomuuden sanomat odottivatkaan häntä kotiin palatessaan! Daniel kadonnut, mustat silmät kyynelten vallassa, ei ainoatakaan nidosta kirjasta myyty ja tuhat kolmesataa francia velkaa! Mitenkä hän niistä selviytyisi? Kreolitar ei sillä päätään vaivannut. Muitta Pikku Miehelle ei tämä ajatus antanut rauhaa. Hänen elämänsä oli yhtämittaista piinaa ja levottomuutta. Turhaan koetti hän päästä ajatuksistaan tekemällä työtä kuin hevonen, (mitä työtä, Jumala paratkoon!) opettelemalla uusia ilveilyjä, harjoittamalla peilin edessä uusia irvistyksiä, aina vain heijasti peili Jacques'in kuvan, hänen omansa asemesta; ja Langlumeau'in, Josias'in ja muiden ilveilyn henkilöiden sijasta näki hän osiensa rivien välissä vain yhden nimen: Jacques, Jacques, aina vain Jacques!
Joka aamu katseli hän kauhistuneena almanakkaa, ja laskien päivät, jotka vielä olivat jäljellä ensimmäisen vekselin lankeamiseen, sanoi hän itsekseen vapisten: »Ainoastaan yksi kuukausi … ainoastaan kolme viikkoa!» Sillä hän tiesi, että ensimmäisen vekselin joutuessa protestiin kaikki tulisi ilmi, ja että silloin vasta koettaisi hänen veljensä marttyyrikausi. Tämä ajatus ei antanut hänelle yönkään rauhaa. Joskus hän heräsi vavahtaen, sydän tuskasta pakahtumassa, kasvot kyynelten kostuttamina, hämärästi muistaen kauhean, merkillisen unen, jota juuri oli nähnyt.
Tämä aina sama uni uusiutui melkein joka yö. Hän oli olevinaan suuressa, vieraassa huoneessa, jossa oli suuri, rautaisilla heloilla varustettu kaappi. Sohvalla makasi Jacques kalpeana, hirvittävän kalpeana; hän oli juuri kuollut. Siellä oli myöskin Camille Pierrotte, hän seisoi kaapin edessä ja koetti avata sitä ottaakseen sieltä kuolinvaatteita. Mutta hän ei saanut sitä auki. Haparoiden avaimella avaimen reikää, sanoi hän sydäntä särkevällä äänellä: »Minä en osaa avata… Olen itkenyt liiaksi. Minä en näe enää…»
Vaikka Pikku Mies koetti sotia vastaan, oli hän tämän unen vallassa. Heti kun hän sulki silmänsä, näki hän Jacques'in makaavan pitkällään sohvalla ja Camille'in sokeana kaapin edessä. Tunnonvaivat ja nämä kauhut tekivät hänet päivä päivältä synkemmäksi, ärtyisemmäksi. Kreolitar puolestaan alkoi myöskin kadottaa kärsivällisyytensä. Hän tunsi sitäpaitsi vaistomaisesti, että Daniel Eyssette liukui hänen käsistään, — vaikkei hän tiennyt mihin, — ja se saattoi hänet vihan vimmaan. Kauheat kohtaukset, huudot ja solvaukset olivat nyt jokapäiväisiä, niin että olisi luullut olevansa pesutuvassa.