Mutta cévenniläinen oli itsepäinen:
— Minä pyydän. Jacques herra, pitäkää ne kaikki. Sen pitää olla juuri kaksi tuhatta francia. Se on se summa, jonka Neiti lainasi minulle aikoinaan palkatakseen minulle etulaisen. Ellette ota niitä vastaan, niinkuin on tapana sanoa, niin pahoitatte ikipäiväksi mieleni.
Jacques ei uskaltanut kieltää, hän pisti rahat taskuunsa ja ojentaen kätensä cévenniläiselle sanoi yksinkertaisesti: »Hyvästi, Pierrotte, ja kiitos!» Pierrotte ei hellittänyt hänen kättänsä.
Näin seisoivat he jonkun aikaa vastakkain liikutettuina ja äänettöminä. Molempien huulilla oli Daniel'in nimi, mutta samasta hienotuntoisuudesta he eivät uskaltaneet sitä lausua… Tämä isä ja tämä äiti ymmärsivät toisensa niin hyvin!… Jacques irroitti ensimmäisenä hiljaa kätensä. Hänen oli vaikea vastustaa kyyneleitä, hänelle tuli kiire pois. Cévenniläinen saattoi häntä kadulle asti. Siellä ei mies raukka enää voinut pidättää sitä mielikarvautta, joka täytti hänen sydämensä, vaan hän alkoi moittivan näköisenä sanoa: »Voi, Jacques herra … voi, Jacques herra … niinkuin on tapana sanoa!…» Mutta hän oli liian liikutettu voidakseen jatkaa kääntämistään eikä voinut muuta kuin pariin kertaan toistaa: »Niinkuin on tapana sanoa… Niinkuin on tapana sanoa…»
Voi, niin, niinkuin oli tapana sanoa!…
Erottuaan Pierrotte'ista meni Jacques uudestaan kirjanpainajan luo. Elsassilaisen vastustelemisista huolimatta tahtoi hän heti paikalla maksaa takaisin ne neljäsataa francia, jotka tämä oli Daniel'ille lainannut. Hän jätti tälle sitäpaitsi, päästäkseen siitäkin huolesta, rahat noihin kolmeen lankeavaan vekseliin, ja sitten hän sanoi itsekseen keveämmällä sydämellä: »etsikäämme nyt lapsi.» Pahaksi onneksi oli liian myöhäistä enää sinä päivänä alkaa etsiskelyjä. Sitä paitsi oli matkaväsymys, liikutus ja tuo pieni, kuiva, alituinen yskä, joka jo kauvan oli häntä jäytänyt, niin murtanut Jacques rukan, että hänen täytyi palata takaisin Bonaparte kadulle hetkiseksi levähtämään.
Voi, kun hän astui pikku huoneeseen ja laskevan lokakuun auringon viimmeisissä säteissä näki jälleen kaikki ne esineet, jotka kertoivat hänen lapsestaan, runopöydän akkunan edessä, hänen juomalasinsa, hänen mustepullonsa, hänen piippunysänsä, kun hän kuuli Saint-Germain'in tuttujen kellojen sumun takia hiukan sortuneella äänellä soivan, kun ilta Angelus, — tuo surunvoittoinen Angelus, jota Daniel niin suuresti rakasti, — löi siivellään kosteita ruutuja vasten, — mitä Jacques äiti silloin tunsi, sen voisi ainoastaan sureva äiti sanoa…
Hän kävi pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, katseli kaikki paikat, avasi kaikki kaapit siinä toivossa että löytäisi jotakin, mikä johtaisi hänet karkurin jäljille. Mutta turhaan, kaapit olivat tyhjät. Hän ei löytänyt muuta kuin vanhoja liinavaatteita ja rääsyjä. Kaikki tässä huoneessa todisti häviötä ja rappiota. Tästä huoneesta ei oltu muutettu, vaan paettu. Lattialla nurkassa oli kynttilänjalka ja uunissa suuren paperituhkakasan alla valkea, kullalla koristettu rasia. Tuon rasian hän tunsi. Siihen Daniel pani mustien silmien kirjeet. Ja nyt hän löysi sen tuhasta. Mikä pyhyyden häväistys.
Jatkaessaan etsiskelyjään löysi hän kirjoituspöydän laatikosta muutamia paperiarkkia, jotka olivat täynnä säännötöntä, kuumeista käsialaa, sellaista kuin Daniel kirjoitti, kun hän oli innoissaan. »Varmaankin joku runo», sanoi Jacques äiti itsekseen, mennessään akkunan luo sitä lukemaan. Se oli todellakin runoelma, synkkä runoelma, joka alkoi näin:
»Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa…» Tämä kirje oli jäänyt lähettämättä, mutta saapui kuitenkin, niinkuin näette, määräpaikkaansa. Sallimus toimitti tällä kertaa postin virkaa.