Minä vastasin siihen hyvin vakavasti: »Ei, Jacques. voitonmerkki se ei ole. Se on minun katumukseni, minun näkyvä, käsin kosketeltava katumukseni, jonka tahdon pitää aina silmieni edessä.»
Jacques'in huulilla väikkyi katkeransekainen hymy, mutta hän otti heti jälleen iloisen muotonsa ja sanoi: »Joutavia, mitäs niistä. Kunhan olet pessyt itsesi puhtaaksi, ja minä taas saan nähdä sinun oman rakkaan naamasi, istumme pöytään, keikari kulta: minä kuolen nälkään.»
Se ei ollut totta; ei hänellä ollut nälkä, eikä miilullakaan. Turhaan koetin antaa ruuan maistua, kaikki mitä söin, tarttui kurkkuuni, ja vaikka ponnistin kaikki voimani näyttääkseni tyyneltä, kostutin kuitenkin salaa piirakkani kyyneleillä. Jacques, joka tarkasteli minua salavihkaa, sanoi hetken kuluttua: »Miksi itket? Kadutko, että olet täällä? Oletko vihainen minulle, kun toin sinut pois?»
Vastasin hänelle murheellisena: »Tuo ei ollut kauniisti sinulta, Jacques! Mutta minä olen antanut sinulle oikeuden sanoa minulle mitä tahansa.»
Me jatkoimme vielä vähän aikaa syömistämme, taikka oikeammin, olimme syövinämme. Lopuksi Jacques kyllästyneenä tähän molemminpuoliseen näyttelemiseen, työnsi lautasen luotaan, nousi ylös ja sanoi: »Illallinen ei näy todella maittavan; parasta on panna maata.»
Löytyy sananlasku, joka sanoo: Huoli ja uni eivät viihdy samassa sängyssä. Sen sain kokea tuona yönä. Minun suruni oli siinä, että ajattelin kaikkea sitä hyvää, mitä Jacques äitini oli minulle tehnyt ja kaikkea sitä pahaa, millä olin hänet palkinnut. Vertasin omaa elämääni hänen elämäänsä, itsekkäisyyttäni hänen uhrautuvaisuuteensa, omaa pelkurimaista lapsensieluani tuohon sankarisydämeen, joka oli ottanut tunnuslauseekseen: Maailmassa on ainoastaan yksi onni: tehdä toiset onnellisiksi. Ja minä sanoin itsekseni: »Nyt on elämäni pilalla. Olen kadottanut Jacques'in luottamuksen, mustien silmien rakkauden ja itsekunnioitukseni… Mitä minusta nyt tulee?»
Tämä kauhea suru piti minut hereillä aamuun saakka. Jacques ei liioin nukkunut. Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan sekä yskivän pientä, kuivaa yskää, joka viilsi sydäntäni. Kerran kysyin häneltä hyvin hiljaa: »Sinä yskit, Jacques. Oletko sairas?» Hän vastasi: »Ei se mitään merkitse. Nuku!» Ja minä kuulin hänen äänestään, että hän oli paljon suuttuneempi minulle, kuin hän tahtoi näyttää. Tämä ajatus teki suruni kaksinkertaiseksi, ja minä aloin itkeä uudestaan peitteeni alla, siksi kunnes nukuin. Suru karkoittaa unen, mutta kyyneleet ovat oikea unilääke.
Kun heräsin, oli täysi päivä. Jacques ei ollut enää vieressäni. Luulin hänen lähteneen ulos, mutta kun työnsin vuodeuutimet syrjään, näin hänen makaavan huoneen toisessa päässä sohvalla ja niin kalpeana — voi, niin kalpeana… En tiedä mikä kauhea ajatus iski päähäni. — »Jacques!» huusin minä ja syöksyin hänen luoksensa. Hän nukkui eikä herännyt huudostani. Ihmeellistä! Hänen kasvoillaan oli nukkuessa surullinen, kärsivä ilme, jota en ollut niissä milloinkaan ennen nähnyt, mutta joka ei kuitenkaan ollut minulle vieras. Katsellessani hänen kuihtuneita piirteitänsä, hänen kapeaksi käyneitä kasvojaan, hänen poskiensa kalpeutta ja hänen käsiensä sairaanloista läpikuultavuutta, tunsin tuskaa, mutta tuskaa, jota olin jo ennen tuntenut.
Jacques ei ollut kuitenkaan koskaan ollut sairas. Eikä hänellä ollut milloinkaan ennen ollut noita mustia silmien aluksia eikä noita laihoja kasvoja… Missä edellisessä elämässä oli minulla siis ollut tämä näky? Yhtäkkiä johtui uneni mieleeni. Niin, niin se oli, tuossa oli minun uneni Jacques, kalpeana, peloittavan kalpeana pitkällään sohvalla; hän on juuri kuollut… Jacques on kuollut, Daniel Eyssette, ja sinä olet hänet tappanut… Juuri tällä hetkellä pujahtaa heikko auringon säde akkunasta sisään ja liukuu kuin sisilisko noilla kalpeilla, elottomilla kasvoilla. Jumalan kiitos! Kuollut herää, hieroo silmiään ja sanoo iloisesti hymyillen, nähdessään minun seisovan edessään:
— Hyvää huomenta, Daniel. Oletko nukkunut hyvin? Minä olen yskinyt kovasti. Muutin tähän sohvalle maata, jotten herättäisi sinua.