Hänen näin levollisena puhuessaan, tunsin polveni yhä vapisevan siitä kauheasta näystä, jonka olin nähnyt ja sanoin itsekseni syvällä sydämessäni:
— Ijankaikkinen Jumala, anna minun pitää Jacques äitini!
Tästä surullisesta heräämisestä huolimatta oli meillä jokseenkin hauskaa. Melkeinpä meille syntyi entinen raikas naurumme, kun pukeutuessa huomasin, ettei minulla ollut muita vaatteita kuin pumpuliset polvihousut ja punaiset, pitkäliepeiset liivit, teatterirääsyjä, jotka olivat päälläni, kun minut vietiin pois.
— Peijakas vieköön, rakas veli, sanoi Jacques. Eihän sitä tule kaikkia ajatelleeksi. Ainoastaan julkeat Don Juan'it ajattelevat kapioita, kun ryöväävät kaunottaren. Älähän ole milläsikään. Puemme sinut uudelleen. Sekin on taas niinkuin Pariisiin tullessasi.
Hän sanoi sen tehdäkseen minut iloisemmaksi, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin minä, että kaikki oli nyt toisin.
— Kas niin, Daniel! jatkoi tuo hyvä Jacques nähdessään minun jälleen vaipuvan ajatuksiini. Älkäämme ajatelko enää menneitä. Nyt meille aukeaa uusi elämä; alkakaamme se ilman tunnon nuhteita ja epäluuloja; katsokaamme vain, ettei se laita meille samanlaisia kolttosia kuin entinen. En kysy, mihin nyt aijot ryhtyä, rakas veli, mutta jos aijot kirjoittaa uuden runoteoksen, niin näyttää minusta tämä paikka sopivalta työhön. Huone on rauhallinen. Puutarhassa laulavat linnut. Sinä panet runopöytäsi akkunan eteen…
Keskeytin hänet nopeasti: »Ei, Jacques, runojen aika on ohi. Ne ovat mielikuvitteluja, jotka tulevat sinulle liian kalliiksi. Nyt tahdon tehdä työtä, niinkuin sinäkin, tahdon ansaita leipäni ja auttaa sinua kaikin voimin uuden kodin perustamisessa.»
Hän vastasi levollisesti hymyillen:
— Kauniita suunnitelmia, hyvä herra siniperho. Mutta siitä ei ole lainkaan kysymys. Sinun ei ole tarvis elättää itseäsi, kunhan vaan lupaat… Mutta kylläksi, voimme puhua siitä myöhemmin. Mennään ostamaan sinulle vaatteita.
Voidakseni mihinkään lähteä, täytyi minun pukea päälleni hänen päällystakkinsa, joka ulottui kantapäihini asti, niin että näytin italialaiselta katusoittajalta, ei puuttunut muuta kuin harppu. Jos minun joitakuita kuukausia aikaisemmin olisi täytynyt esiintyä kadulla sellaisessa asussa, olisin kuollut häpeästä, mutta nyt oli minulla niin paljon muuta hävettävää, että vastaantulevat naiset saivat kernaasti nauraa minulle, kaikki oli toisin kuin silloin, kun kävelin kalosseissa Pariisin kadulla. Niin, kaikki oli toisin.