— Nyt, kun olet kristityn ihmisen näköinen, sanoi Jacques äiti, kun tulimme vaatekaupustelijan puotista, saatan sinut takaisin hotelliin; sitten menen kuulostamaan, antaako rautakauppias, jonka kirjanpidon hoidin ennen lähtöäni, minulle vielä työtä. Pierrotte'in rahat eivät voi ijankaiken kestää. Minun täytyy ajatella leipäpalastamme.
Olisin tahtonut sanoa hänelle: »Jacques, mene nyt vain rautakauppiaasi luo. Kyllä minä löydän tien yksinkin kotiin.» Mutta ymmärsin, miksi hän teki näin; hän tahtoi olla varma siitä, etten palaisi takaisin Montparnasse'iin. Voi, jospa hän olisi nähnyt minun sydämeeni!
Jotta hän voisi olla rauhallinen, annoin hänen tulla kanssani hotelliin asti, mutta tuskin hän oli selkänsä kääntänyt, kun riensin takaisin kadulle. Minulla oli myöskin menoni.
Oli jo myöhäistä, kun palasin kotiin. Suuri, tumma varjo kulki
levottomana sumuisessa puutarhassa edestakaisin. Se oli Jacques äitini.
»Olipa hyvä, että tulit», sanoi hän väristen vilusta. »Olin jo lähdössä
Montparnasse'iin.»
Vereni kuohahti ja minä sanoin: »Epäilet minua liiaksi, Jacques, se ei ole kauniisti sinulta… Näinkö siis tulemme aina olemaan? Etkö enää milloinkaan voi luottaa minuun? Vannon kaiken kautta, mitä minulla on rakkainta maailmassa, etten tule sieltä, mistä luulet, että tuo nainen on kuin kuollut minulle, etten enää milloinkaan tahdo häntä nähdä, että olet minut kokonaan taas saanut omaksesi, ja että tunnen ainoastaan katumusta enkä vähintäkään kaipausta ajatellessani tuota kauheata menneisyyttä, josta sinun rakkautesi on minut temmannut… Oi, mitä voisin vielä sanoa, että uskoisit minua! Oh, sinä ilkeä Jacques! Jospa voisin repäistä rintani auki, niin näkisit, etten valehtele.»
Ei ole jäänyt mieleeni, mitä hän vastasi, mutta muistan, että hän tuolla pimennossa pudisti surullisena päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: »Voi, tahtoisin niin mielelläni uskoa sinua…» Ja kuitenkin olin puhunut hänelle totta. Minulla ei varmaankaan yksinäni olisi ollut voimia riistäytyä irti tuosta naisesta, mutta nyt kun kahleeni olivat katkaistut, tunsin sanomatonta huojennusta. Aivan niinkuin ihminen, joka aikoo tappaa itsensä häkään ja joka katuu viimmeisessä silmänräpäyksessä, kun jo on liian myöhäistä, kun häkä jo on salvannut hänen hengityksensä ja kivettänyt hänen jäsenensä: silloin rientävät yhtäkkiä naapurit apuun, ovi lyödään säpäleiksi, pelastava ilma virtaa huoneeseen, ja itsemurhaaja raukka ahmii sitä nautinnolla ylen onnellisena siitä, että elää vielä ja lujasti päättäen olla uudelleen yrittämättä. Niinpä minäkin viisikuukautisen siveellisen tukahtumisen jälkeen, ahmin täysin siemauksin kunniallisen elämän puhdasta, vahvistavaa ilmaa, täytin sillä keuhkoni ja voin pyhästi vakuuttaa, etten halunnut palata entiseen elämääni… Sitä Jacques ei voinut uskoa, eivätkä koko maailman valat olisi saaneet häntä uskomaan, että puhuin totta… Poika raukka! Olin vannonut hänelle niin monta valaa!
Me vietimme tämän ensimmäisen illan kotona, istuen valkean ääressä aivan kuin talvella, sillä huone oli kostea ja puutarhan sumu kävi luihin ja ytimiin. Sitä paitsi tekee hyvää katsella leimuavaa tulta, kun on alakuloinen… Jacques teki työtä; hän laati numeroitaan. Hänen poissaollessaan tahtoi rautakauppias itse hoitaa kirjanpitonsa, ja sen tuloksena oli niin ihana töherrys, sellainen saatavien ja maksettavien sekasotku, että oli kuukauden kova työ tarpeen, ennenkuin asiat jälleen tulisivat oikealle tolalleen. Tietysti en mitään niin hartaasti halunnut kuin auttaa Jacques äitiä tässä hommassa. Mutta siniset perhoset eivät ymmärrä mitään laskuopista, niinpä täytyi minunkin, istuttuani tunnin verran noiden suurten punaisella viivoitettujen tilikirjain ääressä, jotka olivat täynnä ihmeellisiä hieroglyfejä, heittää kynä kädestäni.
Jacques sitävastoin suoriutui mainiosti tuosta kuivasta työstä. Hän rupesi vaikka minkälaisten lukujen kanssa puskusille, eivätkä pisimmätkään yhteenlaskettavat sivut peloittaneet häntä. Tuon tuostakin, kesken työtään kääntyi hän minuun ja sanoi vähän levottomana minun hiljaisesta uneksimisestani:
— Onhan meidän täällä hyvä olla. Eihän sinulla ole ikävä?
Minun ei ollut ikävä, mutta kävin murheelliseksi nähdessäni hänen noin raatavan ja ajattelin katkeralla mielellä: »Miksi minä olen maailmassa?… En osaa käyttää käsivarsiani mihinkään… Minulla ei ole mitään olemisen oikeutta. Minä en kelpaa muuhun kuin ihmisiä kiusaamaan ja itkettämään niiden silmiä, jotka rakastavat minua…» Sitä sanoessani ajattelin mustia silmiä ja katselin murheellisena pientä, kullattua rasiaa, jonka Jacques oli asettanut, — tarkoituksella kenties, — pöytäkellon lasikuvun päälle. Mitä muistoja herättikään tuo rasia! Mitä ihania puheita se pitikään minulle pronssijalustaltaan! »Mustat silmät olivat antaneet sinulle sydämensä, mitä olet tehnyt sillä», sanoi se minulle … »sinä olet jättänyt sen eläinten ruoaksi… Valkea Käki on syönyt sen.»