Ja minä, säilyttäen vielä toivon kipinän rinnassani, koetin herättää eloon ja hengitykselläni lämmittää kaikki nuo muinaiset muistot, jotka olin omin käsin surmannut. Mutta pikku rasia toisti armottomasti: »Valkea Käki on syönyt sen!… Valkea Käki on syönyt sen!»
Tämä pitkä, surumielinen ilta, joka kului tulen loisteessa työtä tehden ja uneksien, antaa jokseenkin hyvän kuvan siitä elämästä, jota aloimme tästä lähin viettää. Kaikki seuraavat päivät olivat tämän illan kaltaisia… Jacques ei tietystikään uneksinut. Hän istui kymmenen tuntia peräkkäin suurten kirjojensa ääressä kaivautuen korviaan myöten numeroihin. Minä kohentelin sillä aikaa tulta ja siinä kohennellessani sanoin pienelle kullatulle rasialle: »Puhummeko hiukan mustista silmistä?» sillä Jacques'ille en voinut ruveta niistä mitään puhumaan. Syystä tai toisesta ei hän sanonut milloinkaan yhtään sanaa sinnepäin. Ei edes mitään Pierrotte'ista. Niinpä minun täytyi turvautua pikku rasiaan, ja meidän puheluistamme ei tahtonut tulla loppua.
Puolenpäivän aikaan, kun äitini oli oikein kiintyneenä kirjoihinsa, hiivin varpaillani ovelle ja pujahdin ulos sanoen: »Hyvästi hetkeksi, Jacques!» Hän ei milloinkaan kysynyt minne menin, mutta minä näin hänen onnettomasta ilmeestään ja siitä levottomasta äänestä, jolla hän sanoi: »Lähdetkö ulos?» ettei hän luottanut minuun suuresti. Hän ei saanut tuota naista pois päästään. Hän ajatteli: »Jos Daniel näkee hänet, niin olemme hukassa!…»
Ja kuka tietää? Ehkä hän oli oikeassa. Jos olisin jälleen nähnyt tuon kiehtojattaren, en olisi ehkä voinut vastustaa sitä lumousta, jolla hän vaikutti minuun, vaivaiseen, kullankellertävällä tukallaan ja suupielensä valkealla arvella… Mutta Jumalan kiitos, en nähnyt häntä. Joku kahdeksan ja kymmenen välinen herra sai hänet varmaankin unohtamaan Dani Dan'insa enkä koskaan, koskaan enää kuullut puhuttavan hänestä enkä hänen neekerinaisestaan Valkeasta Käestä.
Eräänä iltana, kun taasen palasin salaperäisiltä retkiltäni, tulin sisään ilohuudolla: »Jacques, Jacques, hyviä uutisia. Olen onnistunut saamaan paikan. Olen nyt kymmenen päivää sinulle mitään sanomatta kulkenut sitä varten kaupungilla. Vihdoinkin kävi hyvin. Huomisesta lähtein rupean ylivalvojaksi Ouly'in opistoon Montmartre'illa aivan lähellä meitä… Menen sinne kello seitsemän aamulla ja palaan seitsemän illalla… Tulen kyllä olemaan kauvan poissa sinun luotasi, mutta ansaitsenhan ainakin leipäni ja voin hiukan keventää sinun kuormaasi.»
Jacques kohotti päätään numeroistaan ja vastasi jokseenkin kylmästi: »Teet oikein, hyvä ystävä, tullessasi avukseni… Taloutemme kävisi minun yksin hoitaa liian raskaaksi… En tiedä, mikä minun on, mutta olen tuntenut itseni viime aikoina perin raihnaiseksi.» Ankara yskänkohtaus katkaisi hänen puheensa. Alakuloisen näköisenä laski hän kynän kädestään ja heittäytyi pitkälleen sohvalle… Nähdessäni hänen makaavan siinä niin kalpeana, niin hirveän kalpeana, tuli kauhea unennäköni jälleen silmieni eteen, mutta nopeana kuin salaman välähdys… Melkein samalla Jacques nousi jälleen ylös ja rupesi nauramaan nähdessään minun surkean ilmeeni.
»Ei se mitään ole, typerä Daniel! Hiukan väsymystä… Olen tehnyt liian paljon työtä viime aikoina. Nyt kun sinulla on paikka, voin vähän levätä ja viikossa olen terve.»
Hän sanoi sen niin luonnollisesti, niin hymyilevällä naamalla, että minun surulliset aavistukseni hälvenivät enkä kokonaiseen kuukauteen kuullut päässäni niiden mustien siipien havinaa…
Seuraavana päivänä ryhdyin toimeeni Ouly'in opistossa.
Komeasta nimestään huolimatta oli Ouly'in opisto pieni koulupahainen, jota piti vanha nainen, jolla oli pitkät, riippuvat kiharat, ja jota lapset kutsuivat: »hyväksi tädiksi». Siellä oli noin parikymmentä pikkuista miehenalkua, noita aivan pieniä, jotka tuovat aamiaisensa korissa kouluun ja joiden paidan lieve aina näkyy.