Semmoisia olivat oppilaamme. Rouva Ouly opetti heille psalmia, minä johdin heitä aakkosten salaisuuksien perille. Minun oli heitä sitäpaitsi valvottava välitunneilla pihalla, jossa käyskenteli kanoja ja intialainen kukko, jota nuo pikku herrat kovin pelkäsivät.
Jonkun kerran, kun »hyvällä tädillä» oli luuvalo, täytyi minun myöskin lakaista luokkahuone, mikä ei suinkaan soveltunut ylivalvojalle, mutta minä tein sen ilman vastenmielisyyttä, niin iloinen olin voidessani itse ansaita leipäni… Illalla, kun palasin Pilois'in hotelliin, oli päivällinen valmiiksi katettuna, ja minua odotti Jacques äitini… Päivällisen jälestä kävelimme hiukan edestakaisin puutarhassa ja istuimme sitten lieden ääreen… Niin vietimme päivämme… Joskus saimme kirjeen vanhemmiltamme; se oli suuri tapaus elämässämme. Äiti oli yhä edelleen Baptiste enon luona ja isä matkusti Viiniyhtiön asioissa. Meidän asiamme olivat paremmalla kannalla. Lyon'in aikuisista veloista oli kolme neljäsosaa maksettu. Yhdessä tai parissa vuodessa voitaisiin kaikki saada järjestettyä ja mahdollisesti taasen muuttaa yhteen. Minä olin sitä mieltä, että voisimme siksi aikaa noutaa äidin luoksemme Pilois'in hotelliin asumaan, mutta Jacques ei siihen suostunut. — »Ei, ei vielä, sanoi hän omituisella äänellä, ei vielä. Odotetaan vähäisen.» Tämä ainiaan sama vastaus koski kipeästi sydämeeni. Sanoin itsekseni: »Hän ei luota minuun. Hän pelkää, että minä vielä tekisin jonkun uuden kolttosen kun äiti tulee tänne. Siksi hän tahtoo, että odotamme.» Minä erehdyin. Se ei ollut se syy, jonka tähden Jacques sanoi: »Odotetaan vähäisen».
XV.
POISMENO.
Lukija, jos olet kylmä järkeilijä, jos naurat unille, jos eivät sydäntäsi milloinkaan aavistukset tulevista asioista ole ahdistaneet, — niin että olisit mielinyt huutaa —, jos olet todellisuuden mies, noita voimaihmisiä, joihin ei muu pysty kuin näkyvä maailma, ja jotka eivät kärsi aivoissansa pienintäkään taikauskon kipinää, jos et missään suhteessa usko ylenluonnolliseen etkä pidä mitään selvittämättömänä, niin älä lue näitä muistelmia loppuun. Se, mitä minulla vielä on kerrottavaa näissä viimmeisissä luvuissa, on totta niinkuin ijäinen totuus itse, mutta sinä et tule sitä uskomaan.
Oli joulukuun neljäs päivä. Palasin Oyly'in opistosta vielä nopeammin kuin tavallisesti. Kun aamulla olin lähtenyt kotoa, oli Jacques valittanut tavatonta väsymystään, ja minä halusin tietää, miten hän voi. Kun kuljin puutarhan läpi, olin kompastua herra Pilois'iin, joka seisoi viikunapuun vieressä ja puhui hiljaisella äänellä lyhyen, kömpelön näköisen herran kanssa, joka suurella vaivalla näytti napittavan hansikkaitansa.
Aijoin pyytää anteeksi ja mennä eteenpäin, mutta hotellin isäntä pidätti minut sanoen:
— Vain sananen, Daniel herra!
Sitten kääntyi hän tuohon toiseen ja jatkoi:
— Tämä on se nuori mies, josta puhuin. Luulen, että on parasta ilmoittaa hänelle…