Jäin hyvin hämmentyneenä seisomaan.
Mitä tuon paksun herran piti ilmoittaa minulle? Että nuo hansikkaat olivat aivan liian pienet hänen käpäliinsä? Kyllähän minä sen sanomattakin näin…!
Kaikki vaikenivat ollen hetkisen hämillään. Herra Pilois katseli nenä pystyssä viikunapuutansa, aivan kuin olisi etsinyt siitä olemattomia viikunoita. Paksu herra venytteli edelleen hansikkaittensa napinreikiä. Vihdoin hän kuitenkin päätti puhua, mutta hellittämättä tietystikään hansikkaansa nappia.
— Hyvä herra, sanoi hän minulle: olen kaksikymmentä vuotta ollut
Pilois'in hotellin lääkärinä ja uskallan vakuuttaa…
En antanut hänen lopettaa lausettansa. »Te olette tullut tänne veljeni takia?» kysyin häneltä vavisten. »Hän on hyvin sairas, eikö niin?»
En luule, että tuo lääkäri oli mikään pahansuopa mies, mutta tällä hetkellä oli hänellä vain hansikkaansa mielessä ja ajattelematta lainkaan, että hän puhui Jacques'in lapselle, koittamatta lieventää iskua, hän vastasi raa'asti: »Josko hän on sairas! Se on varma. Hän ei elä aamuun asti…»
Isku sattui, sen vakuutan. Talo, herra Pilois ja lääkäri, kaikki meni ympäri silmissäni. Minun täytyi nojata viikunapuuhun. Olipa tuolla Pilois'in hotellin lääkärillä säälimätön nyrkki. Hän ei muuten huomannut mitään, vaan jatkoi mitä huolellisimmalla äänellä ja jättämättä hansikkaittensa napittamista:
— … Tässä meillä on erittäin ankara tapaus nopeata keuhkotautia. Ei voi mitään tehdä, ei ainakaan mitään, josta olisi hyötyä. Muuten on minut haettu aivan liian myöhään, niinkuin tavallista.
— Ei se ole minun syyni, tohtori, sanoi tuo hyvä herra Pilois, joka itsepäisesti mitä suurimmalla tarkkuudella jatkoi viikunain etsimistä, jolla tavalla myöskin voi salata kyyneleitä. Ei se ole minun syyni. Olen kauvan tietänyt, että herra Eyssette raukka oli sairas, ja olen häntä usein neuvonut kääntymään lääkärin puoleen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei varmaankaan tahtonut peloittaa veljeänsä… Nuo poikaset, näette, olivat niin kiintyneet toisiinsa.
Minun rinnastani nousi epätoivoinen nyyhkytys.