Ei, ei! Pikku Mies ei kuole!… Hän ei saa kuolla. Mitä tulisi hänen sokeasta äiti raukastaan, jos hän kuolisi. Mistä saisi hän kyyneleitä itkeäkseen tätä kolmatta poikaansa? Mitä tulisi isä Eyssette'ista, tuosta kauppiaskunnan uhrista. Viininviljelyksen vaeltavasta juutalaisesta, jolla ei ole edes niin paljon aikaa, että tulisi syleilemään sairasta poikaansa tai laskemaan kukkia kuolleen poikansa haudalle. Kuka sitten perustaisi uuden kodin, sen lämpimän kodin, johon nuo kaksi vanhusta kerran tulisivat lämmittelemään kohmettuneita käsiään… Ei, ei, Pikku Mies ei tahdo kuolla. Ei, hän tarraa päinvastoin elämään kaikin voimin kiinni… Hänelle on sanottu, että ei saanut ajatella, jos mieli pian parantua, — hän ei siis ajattele, ettei saanut puhua; — hän ei siis puhu; ettei saanut itkeä, ja hän ei siis itke… On hauska nähdä hänet levollisena vuoteessaan silmät auki, leikittelevän ajankulukseen peitteensä tupsuilla. Hän makaa siinä kuin parantuva nunna…
Koko Lalouette'in kauppahuone hyörii äänetönnä hänen ympärillään. Rouva Eyssette viettää päivänsä vuoteen jalkopäässä sukankutimineen: sokea äiti on niin tottunut pitkiin vartaisiinsa, että hän kutoo yhtä hyvin kuin näkönsä päivinä. Myöskin erinomainen nainen on lähettyvillä; ja Pierrotite'in hyvänlainen naama näkyy vähän väliä ovella. Kaikki, yksin huilunsoittajakin, käyvät neljä, viisi kertaa päivässä tiedustamassa sairaan tilaa. Mutta, sanoakseni totuuden, hän ei tule sinne sairaan vuoksi; se on etupäässä erinomainen nainen, joka häntä tänne vetää. Siitä lähtein, kun Camille Pierrotte suoraan sanoi hänelle, ettei hän välittänyt hänestä eikä hänen huiluistaan, käänsi väsymätön soittoniekka huomionsa leskirouva Tribou'iin, joka, vaikkakaan ei yhtä rikas ja kaunis kuin cévenniläiisen tytär, ei kuitenkaan ollut aivan vailla viehätystään eikä varojakaan. Tämän romanttisen, vanhemman naisen seurassa ei huiluniekan aika kulunut turhaan; jo kolmannen istunnon jälestä tuntui ilmassa häiltä, ja suunniteltiin rohdoskaupan avaamista Lombardien kadulla erinomaisen naisen varoilla. Jotta eivät nämä kauniit suunnitelmat joutuisi unohtumaan, tulee nuori huilutaiteilija niin usein tiedustamaan sairaan tilaa.
Entä neiti Pierrotte? Hänestä ei puhuta mitään? Ehkei hän olekkaan enää koko talossa? On kuin onkin, mutta siitä päivin, kun kaikki vaara on ohi, hän ei melkein koskaan astu sairaan huoneeseen. Hän tulee sinne vain ohimennen, viemään sokeata ruokapöytään: mutta Pikku Miehelle ei hän sano sanaakaan… Voi kuinka kaukana ovatkaan nuo entiset »punaisen ruusun» ajat, nuo ajat, jolloin mustat silmät aukenivat kuin samettikukkaset sanoakseen: »Minä rakastan sinua!» Sairaalta pääsee huokaus ajatellessaan mennyttä onneaan. Hän näkee kyllä, ettei Camille enää rakasta häntä, että tämä pakenee häntä eikä tahdo nähdä häntä; mutta itsehän hän on siihen syynä. Ei hänellä ole oikeutta valittaa. Ja kuitenkin olisi tuntunut niin hyvältä kaiken surun ja murheen keskellä saada hiukan rakkautta sydämensä lämmikkeiksi! Olisi ollut suloista itkeä ystävän rintaa vasten!… »Mutta mennyt on mennyttä…» ajattelee poika raukka; parasta olla sitä ajattelematta, mitäs joutavista unelmista! Ei minun auta enää ajatella onnen tavoittelemista elämässä; minun täytyy tehdä vain velvollisuuteni… Huomenna puhun Pierrotte'in kanssa.
Ja kun cévenniläinen seuraavana aamuna varpaisillaan hiipi huoneen läpi mennäkseen puotiin, huusi Pikku Mies, joka sitten aamunkoiton oli väijynyt sänkyverhojen takaa, hiljaa:
— Herra Pierrotte! herra Pierrotte!
Pierrotte tulee vuoteen luo, ja silloin sanoo sairas hyvin liikutettuna ja alaspäin katsellen:
— Nyt olen pian terve, hyvä herra Pierrotte, ja tahtoisin puhua vakavasti kanssanne. Aikomukseni ei ole kiittää teitä kaikesta siitä, mitä teette äidilleni ja minulle…
Cévenniläinen keskeyttää hänet heti: »Ei sanaakaan siitä, Daniel herra! En tee muuta kuin velvollisuuteni. Me sovimme niin Jacques herran kanssa.»
— Niin, minä tiedän, Pierrotte, minä tiedän, että teillä on tuo vastaus valmiina heti kun vain joku rupee siitä asiasta puhumaan… Siitä en aikonutkaan nyt puhua. Olen päinvastoin huutanut teidät luokseni pyytääkseni teiltä suurta palvelusta. Teidän puotiapulaisenne aikoo teidät piakkoin jättää; — tahdotteko ottaa minut hänen sijaansa? Oo, minä pyydän, Pierrotte, kuunnelkaa minua loppuun asti; älkää sanoko ei, ennenkuin olette kuullut sanottavani loppuun asti… Tiedän kyllä, ettei minulla halpamaisen käytökseni jälkeen ole oikeutta elää teidän keskuudessanne. Täällä on eräs henkilö, jota minun läsnäoloni kiusaa, ja joka ei voi minua sietää, ja se on aivan paikallaan… Mutta jos minä asetan niin, ettei hän koskaan näe minua, jos lupaan, etten milloinkaan tule tänne ylös, jos olen aina puotissa, jos kuulun taloonne enkä kuitenkaan kuulu, niinkuin nuo suuret takapihan koirat, jotka eivät koskaan näyttäydy sisällä, ettekö näilläkään ehdoilla voisi hyväksyä minua palvelukseenne?
Pierrotte tahtoisi kernaasti ottaa Pikku Miehen kikaraisen pään suurten kämmeniensä väliin ja antaa hänelle aika muiskun; mutta hän pidättää itsensä ja vastaa rauhallisesti: