— Niin, kuulkaapas, Daniel herra, ennenkuin mitään sanon, täytyy minun neuvoitella pienokaisen kanssa… Minua kyllä ehdotuksenne miellyttää, mutta en tiedä kuinka pienokainen… No, sen saamme pian kuulla. Hän on kai jo noussut ylös… Camille! Camille!
Camille Pierrotte, joka on varhain ylhäällä kuin mehiläinen, on juuri kastelemassa salin kamiinin reunalla seisovaa ruusupensastansa. Hän tulee sisään aamupuvussa, hiukset kammattuina kiinalaiseen tapaan, iloisena, kukkien tuoksu ympärillään.
— Kuulehan, pienokainen, sanoo cévenniläinen, Daniel herra tahtoisi ruveta meille palvelukseen puotilaisen sijaan… Mutta kun hän pelkää, että hänen läsnäolonsa olisi sinulle liian piinallinen…
— Liian piinallinen! keskeytti Camille Pierrotte punastuen.
Hän ei sano sen enempää, mutta mustat silmät lopettavat lauseen. Niin, itse mustat silmät ilmestyvät Pikku Miehen eteen, syvinä kuin yö, loistavina kuin tähdet, huutaen: »Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!» niin suurella intohimolla ja lämmöllä, että sairaan sydän syttyy.
Silloin sanoi Pierrotte, nauraen salaa:
— No, puhukaa nyt suunne puhtaaksi… Tässä mahtaa olla jokin väärinkäsitys.
Sitten hän menee pois ja rummuttaa jonkin cévenniläispolskan akkunaruutuun; kun hän luulee, että lapsukaiset ovat oikein puhuneet suunsa puhtaaksi, — he olivat, herra paratkoon, tuskin ehtineet sanoa kolmea sanaa toisilleen! — tulee hän heidän luoksensa ja katselee heitä.
— No niin?
— Voi Pierrotte, sanoo Pikku Mies ojentaen kätensä hänelle, Camille on yhtä hyvä kuin tekin… Hän on antanut minulle anteeksi!