Tästä hetkestä alkaen edistyy sairaan toipuminen oikein jättiläisaskelin. Eikä ihmekään. Mustat silmät eivät hievahda enää huoneesta minnekään. Päivät kuluvat nyt tulevaisuuden suunnitelmissa. Puhutaan häistä ja kodin perustamisesta. Puhutaan myöskin rakastetusta Jacques äidistä, ja hänen nimensä saa kyyneleet jälleen valloilleen. Mutta rakkaus on kuitenkin päässyt pesimään entiseen Lalouette'in kauppahuoneeseen. Kyllä se tuntuu. Ja jos joku ihmettelee, että rakkaus voi noin kukoistaa surun ja kyynelten keskellä, niin neuvon häntä menemään hautausmaalle katsomaan noita kauniita pikku kukkasia, jotka kasvavat hautakivien halkeamissa.
Älkää siltä luulko, että rakkaus panee Pikku Miehen unohtamaan velvollisuutensa. Niin hyvä kuin hänellä onkin suuressa vuoteessaan rouva Eyssette'in ja mustien silmien parissa, on hänellä kiire tulla terveeksi, nousta ylös ja mennä alas puotiin. Ei siksi, että häntä porsliiniastiat erityisesti viettelisivät; mutta hän halajaa alkaa sitä uhrausten ja työnteon elämää, josta Jacques hänelle antoi esimerkin. Ja on sittenkin parempi myydä porsliinia, niinkuin murhenäyttelijätär Irma sanoi, kuin lakaista Oulyi'n opiston lattioita, tai tulla vihelletyksi Montparnasse'in teatterissa. Runottaresta ei enää puhuta mitään. Daniel rakastaa yhä runoja, mutta ei omiaan; ja sinä päivänä, jona hänen kirjansa painaja, kyllästyneenä säilyttämään luonaan noita yhdeksää sataa yhdeksääkymmentä yhdeksää nidosta Paimennäytelmää lähettää ne takaisin Saumon'in liikekujaan, on onnettomalla runoilijalla kyllin rohkeutta sanoa:
— Ne ovat kaikki poltettavat.
Johon Pierrotte, joka on järkevämpi, vastaa:
— Kaikki poltettavat! Ei toki! Ennen minä ne vien puotiin. Kyllä minä ne johonkin voin käyttää. Niinkuin on tapana sanoa… Minun on juuri näinä päivinä pantava matkaan munakuppilähetys Madagaskareille. Siitä asti kun siellä nähtiin erään englantilaisen lähetyssaarnaajan vaimon syövän kokonaisena keitettyjä munia, ei kukaan enää syö niitä muulla tavalla… Jos sallitte, Daniel herra, käytän kirjojanne munakuppieni pakkaukseen.
Ja niin lähtivät Paimennäytelmät todellakin kaksi viikkoa sen jälkeen matkalle kuuluisan Rana-Volon maata kohden. Kunpa niillä siellä olisi suurempi menestys kuin Pariisissa!
* * * * *
… Ja nyt, lukija, ennenkuin lopetan tarinani, tahdon vielä kerran viedä sinut keltaiseen saliin. On sunnuntai-iltapäivä, kaunis talvinen sunnuntaipäivä — auringonpaisteinen mutta hiukan kylmä. Koko Lalouette'in kauppahuone loistaa. Pikku Mies on aivan terve ja on ensi kertaa ylhäällä. Aamulla on tämän onnellisen tapauksen johdosta uhrattu Aeskulapiukselle muutamia tusinoita ostereita ja kostutettu ne mainiolla valkoisella Touraine viinillä. Nyt ovat kaikki koolla salissa. Siellä on kodikasta; takassa loimuaa tuli. Aurinko maalaa hopeamaisemia härmän peittämille akkunan ruuduille.
Takan edessä istuu Pikku Mies matalalla jakkaralla uneen vaipuneen sokea raukan jalkain juuressa ja kuiskuttelee neiti Pierrotte'in kanssa, joka on punaisempi kuin punainen ruusu hänen hiuksissaan. Onhan se luonnollista, hän on niin lähellä tulta!… Vähän väliin kuuluu hiiren nakerrusta, — se on linnunpää, joka nakertaa sokeria nurkassaan, — tai kuuluu harmin huudahdus, — se on erinomainen nainen, joka pelissä uhkaa kadottaa rohdoskaupparahoistaan. Huomatkaa etenkin rouva Lalouette'in riemuitseva naama, — hän voittaa, ja viuluniekan levoton hymy, — hän häviää.
Entä herra Pierrotte?… Ooh, herra Pierrotte ei ole kaukana… Hän on tuolla ikkunakomerossa, puoleksi piilossa pitkien keltaisten akkunaverhojen takana, ja hikoilee jossakin hiljaisessa työssä, johon hän on kokonaan syventynyt. Hänen edessään pienellä pöydällä on passari, lyijykyniä, viivoittimia, kulmamittoja, tusshia, siveltimiä ja pitkä valkea piirustuspaperikaistale, jolle hän laittelee ihmeellisiä koukeroita… Työ näyttää huvittavan häntä. Joka viides minuutti nostaa hän päätään, kallistaa sitä hieman ja hymyilee hyvillään tuhrauksellensa.