I. Minun kalossini.
II. Saint-Nizier'in papin lähettämä.
III. Jacques äitini.
IV. Meidän menoarviomme.
V. Valkea Käki ja ensimmäisen kerroksen nainen.
VI. Pierrotte'in elämäntarina.
VII. Punainen ruusu ja mustat silmät.
VIII. Eräs ilta Saumon'in kauppakujassa.
IX. Sinusta tulee porsliinikauppias.
X. Irma Borel.
XI. Sokurisydän.
XII. Tolokototinjan.
XIII. Pako.
XIV. Uni.
XV. Poismeno.
XVI. Unen loppu.
ENSIMMÄINEN OSA
I.
TEHDAS.
Olen syntynyt toukokuun 13 päivänä 18—, eräässä Languedoc'in kaupungissa, jossa niinkuin kaikissa etelän kaupungeissa, on runsaasti auringonpaistetta, jokseenkin paljon tomua, karmelilaisluostari ja pari, kolme muistomerkkiä roomalaisajoilta.
Isälläni, herra Eyssette'illa, joka tähän aikaan harjoitti silkkihuivien kauppaa, oli suuri tehdas kaupungin ulkopuolella. Tämän alueesta oli hän lohkaissut itselleen mukavan, plataanien varjoaman asunnon, jonka tilava puutarha eroitti tehtaasta. Täällä tulin maailmaan ja vietin ensimmäiset ja ainoat onnen vuoteni. Siksipä ovatkin puutarha, tehdas ja plataanit ikipäiviksi painuneet muistooni, ja kun vanhempieni häviö pakoitti minut niistä eroamaan, kaipasin niitä kuin rakkaita henkilöitä.
Minun on pakko heti aluksi sanoa, ettei syntymäni tuottanut onnea Eyssetten perheelle. Keittäjättäremme, vanha Annou, on monasti kertonut minulle, kuinka isäni, joka silloin oli matkoilla, yhtaikaa sai tiedon minun maailmaantulostani ja erään marseillelaisen liiketoverinsa karkaamisesta, ja kun viimemainittu seikka aiheutti hänelle yli neljänkymmenen tuhannen markan tappion, niin ei isä ilon ja surun vaiheilla tietänyt, pitikö hänen itkeä liikekumppaninsa katoamista vai iloita pikku Danielin onnellisesta maailmaantulosta… Itkeä sinun olisi pitänyt, isä rukka, itkeä kahdesta syystä!…
Minusta tuli todellakin vanhempieni onnettomuuden tähti. Minun syntymästäni lähtein kohtasivat heitä mitä uskomattomimmat vahingot joka puolelta. Ensinnäkin tuo marseillelaisen karkaaminen, sitte kaksi eri kertaa tulipalo samana vuonna, sitte kankaanluojien lakko, sitte riitaantumisemme Baptiste sedän kanssa, sitte kallis oikeudenkäynti värikauppiaitten kanssa, ja vihdoin vuoden 18— vallankumous, joka antoi meille kuoliniskun!…
Siitä lähtein oli tehdas kuin siipirikko lintu; työhuoneet tyhjenivät vähitellen: joka viikko taukosi joku työhaara, joka kuukausi väheni yksi painopöytä. Oli surkeata nähdä elämän lähtevän talostamme hitaasti, vähissä erin, aivan kuin sairaasta ruumiista. Eräänä päivänä ei enää menty toisen kerroksen saleihin. Toisella kertaa jätettiin peräpiha kylmille. Tätä kesti kaksi vuotta; kaksi vuotta tehdas teki loppuaan. Vihdoin eräänä päivänä eivät työmiehet enää tulleet työhön, työkello ei enää soinut, rataskaivo lakkasi vitisemästä, suurten ammeitten vesi, jossa kankaat huuhdottiin, lepäsi liikkumatonna ja pian ei koko tehtaaseen jäänyt muita kuin vanhempani, vanha Annou, Jacques veljeni ja minä sekä pihan perälle tehdasta vartioimaan portinvahti Colombe ja hänen poikansa, pikku Rouget.
Loppu oli tullut, me olimme joutuneet perikatoon.