Olin silloin kuuden, seitsemän vuoden vanha. Koska olin hyvin hento ja kivulloinen lapsi, eivät vanhempani panneet minua kouluun. Äidiltäni olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sekä muutaman sanan espanjan kieltä ja pari kolme laulua kitaralla säestämään, josta syystä minua perheen kesken pidettiin ihmelapsena. Seurauksena tästä kasvatusjärjestelmästä oli, etten liikahtanut koskaan kotoa, ja olin siis näkemässä kaikki erikoiskohdat kauppahuone Eyssetten kuolinkamppailussa. Tämä murhenäytelmä ei koskenut minuun, sen myönnän; päinvastoin huomasin häviöstämme sen sangen hauskan puolen, että voin mielin määrin samoilla tehtaassa, jota ei ennen sallittu muulloin kuin sunnuntaisin. Sanoin juhlallisesti pikku Rouget'ille: »Nyt on tehdas minun; se on annettu minun leikkiäkseni.» Ja pikku Rouget uskoi sen. Tuo hupsu uskoi kaikki, mitä sanoin.
Mutta muut kotona eivät tietystikään mukautuneet yhtä iloisesti kohtalon iskuun. Isä kävi yhtäkkiä aivan hirvittäväksi; hän oli kiivas ja liioitteleva luonteeltaan ja rakasti huutoa ja pauhua. Ellei hän olisi ollut niin kärkäs lyömään eikä tuntenut alituista tarvetta pitää ympäristöänsä vapistuksessa, olisi hän ollut maailman paras mies. Onnettomuus ei masentanut häntä, vaan saattoi hänet vihan vimmaan. Aamusta ehtooseen raivosi hänen kiukkunsa, ja paremman puutteessa joutui sen esineeksi kaikki maan ja taivaan välillä, Jacques, vanha Annou, vallankumous. Niin, etenkin vallankumous!… Isän puhetta kuullessa olisi voinut vannoa, että vuoden 18— vallankumous, joka oli meidät saattanut puille paljaille, oli suunnattu juuri meitä vastaan. Voitte uskoa, etteivät vallankumoukselliset Eyssettelässä olleet juuri hyvässä maineessa. Jumala tietäköön, mitä kaikkia me noista herroista siihen aikaan mahdoimmekaan sanoa… Vielä tänä päivänä, kun vanha isä Eyssette (Jumala suokoon hänelle pitkän iän) tuntee luuvalon kouristuksia ja oikaisee itsensä vaivoin sohvalleen — kuulemme me hänen mutisevan: »Voi noita kirottuja vallankumouksellisia!…»
Siihen aikaan, josta teille puhun, ei isällä ollut luuvaloa, mutta suru oli tehnyt hänestä kamalan miehen, jota ei kenenkään tehnyt mieli lähestyä. Kaksi kertaa viikossa täytyi iskeä hänen suontansa. Ei kukaan uskaltanut hänen aikanansa avata suutaan; kaikki pelkäsivät. Pöydässä me pyysimme kuiskuttaen leipää. Ei uskallettu itkeäkään hänen nähtensä. Mutta, kun hän oli jättänyt talon, kuului vain yleinen itku koko talossa; äiti, vanha Annou, veljeni Jacques, vieläpä iso veljeni abbé'kin, kun hän tuli meitä katsomaan, kaikki ryhtyivät tähän toimeen. Äiti itki luonnollisesti nähdessään isän onnettomana; abbé ja vanha Annou itkivät nähdessään äidin itkevän; Jacques taasen, ollen liian pieni ymmärtääkseen onnettomuuksiamme — hän oli tuskin kaksi vuotta minua vanhempi — itki sulasta tarpeesta, huviksensa.
Veljeni Jacques oli omituinen lapsi; hänelläkös vasta kyyneleitä riitti! Niin pitkälti kuin muistan taaksepäin, näen hänet silmät punaisina ja posket kyynelvirtojen vallassa. Aamuin, illoin, öin ja päivin, koulussa ja kotona tai kävelyllä, aina hän itki herkeämättä. Kun hänelle sanoi: »Mikä sinun on?» vastasi hän nyyhkyttäen: »Ei minun mikään ole.» Ja kummista kummin, ei häntä mikään vaivannut. Itku oli hänelle yhtä tarpeen kuin muille nenän niistäminen, hänen tarvitsi vaan tehdä sitä useammin, siinä kaikki. Toisinaan isä epätoivoisena sanoi äidille: »Tuo poika on naurettava, katsoppas nyt häntä! … mikä vedenpaisumus.» Johon äiti vastasi lempeällä äänellään: »Minkä sille voi, rakas ystävä. Kyllä se häviää, kun hän tulee suuremmaksi; minä olin aivan samanlainen hänen ijällään.» Tässä odotuksessa tuli Jacques suuremmaksi, tulipa vielä hyvinkin suureksi, mutta itku ei hävinnyt. Päinvastoin, tuon merkillisen pojan kummallinen taipumus vuodattaa ilman syytä kokonaisia kyyneltulvia kasvoi vain päivä päivältä. Vanhempiemme suru oli hänelle suuri onni onnettomuudessa. Nyt hän sai antautua vetistelemään päiväkausiksi, ilman että kukaan tuli häneltä kysymään: »Mikä sinun on?»
Siis oli Jacques'illa niinkuin minullakin jotain iloakin häviöstämme.
Minä puolestani olin hyvin onnellinen. Kukaan ei pitänyt minusta enää vaaria. Käytin sitä hyväkseni leikkimällä Rouget'in kanssa autioissa työhuoneissa, joissa meidän astuntamme kajahteli kuin kirkossa, ja suurilla tyhjillä pihoilla, jotka yhä enemmän joutuivat ruohon valtaan. Portinvartija Colombe'in poika Rouget oli noin kaksitoistavuotias, suurikasvuinen nulikka, väkevä kuin härkä, uskollinen kuin koira, tyhmä kuin hanhi ja varsinkin kuuluisa paksusta, punaisesta tukastaan, josta hän oli saanut nimensä Rouget. Mutta huomatkaa: Rouget minun silmissäni ei ollut mikään Rouget. Hän oli minun uskollinen Perjantaini, tai intiaaneilta anastamani sotasaalis tai kapinoiva laivaväki, kuinka kulloinkin sopi. Minun oma nimeni ei myöskään tähän aikaan ollut Daniel Eyssette: minä olin tuo merkillinen, pedonnahkoihin puettu mies, jonka kummalliset retket vasta olin lukenut, itse Robinson Crusoe. Mikä hurmaava valhe-elämä! Iltasin, ehtoollisen jäljestä luin uudestaan Robinsonini, opettelin sen ulkoa; päivällä leikin sitä, leikin sydämeni pohjasta, ja punoin kaikki, mikä minua ympäröi, näytelmääni. Tehdas ei ollut enää mikään tehdas; se oli minun autio saareni, kuinka autio todellakin! Vesiammeet olivat suuri valtameri. Puutarha oli aarniometsä. Plataaneissa asustava suuri heinäsirkkaparvi kuului näytelmääni tietämättä itse siitä mitään.
Eipä itse Rouget'kaan aavistanut, mikä tärkeä osa hänellä oli. Jos häneltä olisi kysytty, mikä Robinson oli, olisi hän joutunut kovin hämilleen; kuitenkin on minun sanominen, että hän koko sydämensä pohjasta antautui tehtäväänsä, ja ettei intiaanien sotakarjunnan matkinnassa ollut hänen vertaistaan. Mistäkö hän oli sen oppinut? En tiedä. Totta vain on, että intiaanien hirveä karjunta, jonka hän lasketti kurkkunsa pohjasta, samalla pudistaen tuuheata, punaista harjaansa, olisi saattanut urhoollisimmatkin vapisemaan. Itse minä, Robinsonkin, toisinaan säikähdin ja olin pakoitettu sanomaan hänelle hiljaa: »Ei niin kovaa Rouget, minua pelottaa».
Pahaksi onneksi osasi Rouget, joka niin hyvin matki villi-ihmisten karjuntaa, vielä paremmin katupoikien rumia sanoja ja Jumalan nimeä turhaan lausua. Leikkiessämme opin tekemään samoin, ja eräänä päivänä, kun parastaikaa istuttiin pöydässä, pääsi minulta aika kirous, en tiedä itsekään kuinka. Yleinen hämmästys! »Kuka sinulle sen on opettanut? Missä sinä sen olet kuullut?» Siitäkös vasta elämä syntyi! Isä aikoi heti paikalla lähettää minut pahantapaisten lasten laitokseen; iso veljeni abbé sanoi, että minut ennen kaikkea oli lähetettävä ripitettäväksi, koska minulla jo oli kyllin järkeä. Minut lähetettiin ripitettäväksi. Hirveä juttu! Täytyi koota kaikista omantuntonsa loukoista koko joukko vanhoja syntejä, joita oli sinne seitsemän vuoden kuluessa kerääntynyt. En nukkunut kahteen yöhön; noita syntimokomia oli koko kuorma; olin pannut kaikkein pienimmät päällimmäisiksi, mutta mitä se auttoi, muut tulivat myös näkösälle. Ja kun minun polvillani pienessä tammikaapissa täytyi näyttää ne kaikki fransiskaanipapille, luulin kuolevani pelosta ja häpeästä…
Kaikki oli lopussa. En tahtonut enää leikkiä Rouget'in kanssa; tiesin nyt. pyhä Paavali on sen sanonut ja fransiskaanipappi sanoi sen uudelleen, että pahahenki kuljeksii yhtämittaa meidän ympärillämme niinkuin jalopeura, quaerens quem devoret. Voi, tuo quaerens quem devoret, kuinka syvän vaikutuksen se teki minuun! Tiesin myös. että tuo juoni-niekka Lucifer valitsee hahmon minkä tahansa, johdattaakseen meidät kiusaukseen; ja päästäni ei olisi saatu pois ajatusta, että hän oli kätkeytynyt Rouget'in hahmoon opettaakseen minut kiroamaan. Ensimmäinen toimeni tehtaaseen palatessani olikin ilmoittaa Perjantaille, että hän tästälähin sai pysyä kotonaan. Perjantai raukka! Tämä ukaasi särki hänen sydämensä, mutta hän mukaantui siihen vähääkään valittamatta. Joskus näin hänen seisovan portinvartijan ovella tehtaan puolella: hän seisoi siellä niin surullisen näköisenä; ja kun tuo onneton huomasi, että minä katselin häntä, päästi hän sydäntäni hellyttääkseen kauhean karjunnan pudistaen tulenkarvaista harjaansa: mutta mitä enemmän hän karjui, sitä loitommalla pysyttelin minä. Minun mielestäni hän oli aivan tuon kuuluisan querensleijonan näköinen. Minä huusin hänelle: »Mene pois! Minä pelkään sinua.»
Rouget pitkitti itsepäisesti karjuntaansa muutamia päiviä, kunnes hänen isänsä kyllästyi sitä kotonaan kuulemaan ja toimitti hänet johonkin, oppiin karjuntaansa jatkamaan, enkä minä häntä sen koommin nähnyt.