Mutta Robinson innostukseni ei sillä hetkeksikään jäähtynyt. Juuri näihin aikoihin Baptiste setä äkkiä sai kyllänsä papukaijastaan ja antoi sen minulle. Tämä papukaija korvasi Perjantain. Panin sen kauniiseen häkkiin talviasuntoni takimmaiseen loukkoon ja olin enemmän Robinson kuin milloinkaan ennen, kun sain päivät pääksytysten olla kahdenkesken merkillisen lintuni kanssa ja opettaa sitä sanomaan: »Robinson. Robinson raukka!» Mutta ajatelkaa, tämä papukaija, jonka Baptiste setä oli antanut minulle päästäkseen sen ikuisesta lörpötyksestä, oli itsepäisesti vaiti siitä lähtein, kun se joutui minun omakseni… Ei se sanonut »Robinson raukka» eikä muutakaan; en saanut siitä koskaan sanaakaan. Siitä huolimatta olin siihen kovin kiintynyt ja pidin siitä hellää huolta.
Näin elelimme me, papukaijani ja minä, suurimmassa yksinäisyydessä, kunnes eräänä aamuna minulle tapahtui jotain aivan tavatonta. Sinä päivänä olin lähtenyt aikaisin aamulla kiireestä kantapäähän asestettuna majastani tehdäkseni tiedusteluretken saarelleni… Yhtäkkiä näin asuntoni puolelta tulevan kolme tai neljä miestä, jotka puhuivat hyvin lujaa ja viittoivat käsillään. Vanhurskas Jumala! Ihmisiä saarellani! Ennätin töin tuskin heittäytyä erään oleanteripensaan taakse, vatsalleni tietenkin. Miehet menivät ohitseni minua huomaamatta… Olin kuulevinani portinvartija Colombe'in äänen, ja se rauhoitti minua hieman; mutta yhdentekevä, heti kun he olivat poistuneet kauemmaksi, tulin ulos piilopaikastani ja seurasin heitä jonkun matkan päässä nähdäkseni, mitä tästä kaikesta tulisi…
Muukalaiset viipyivät kauvan saarellani… He tutkivat sen päästä toiseen, joka loukon erikseen. Näin heidän tunkeutuvan luoliini ja mittaavan kepeillänsä valtamerieni syvyyttä. Aina vähän ajan perästä he pysähtyivät ja pudistivat päätänsä. Pelkäsin ainoastaan, että he sattuisivat keksimään päämajani… Suuri Jumala, mitä silloin olisi tapahtunut! Onneksi oli pelkoni turha, ja puolen tunnin perästä vetääntyivät miehet pois vähääkään aavistamatta, että saari oli asuttu. Heti heidän mentyään kiiruhdin sulkeutumaan yhteen majoistani ja vietin siellä lopun päivää tuumiskellen keitä nuo miehet olivat ja missä asioissa he kulkivat.
Sain sen pian tietää. Illallispöydässä ilmoitti isä meille juhlallisesti, että tehdas oli myyty, ja että me kuukauden kuluttua lähtisimme Lyon'iin, jossa tästälähin tulisimme asumaan.
Se oli kauhea isku. Luulin maan aukeavan jalkaini alla. Tehdas myyty!…
Entä minun saareni, minun luolani ja minun majani?
Voi surkeutta! Isä oli myynyt kaikki, saaret luolat ja majat. Olin itkusta pakahtua!…
Kokonaisen kuukauden, sillaikaa kun kotona ladottiin laseja ja ruoka-astioita matka-arkkuihin, kävelin surullisena ja yksin rakkaassa tehtaassani. Ei minulla enää ollut halua leikkiä, sen arvaatte … ei suinkaan… Istuskelin joka nurkassa, ja katsellessani esineitä ympärilläni puhelin niille kuin ihmisille; sanoin plataaneille: »Hyvästi, rakkaat ystävät!» ja vesiammeille: »Meidän täytyy erota, me emme näe toisiamme enää koskaan!» Puutarhan perällä oli granaattipuu, jonka kauniit, punaiset kukkaset parastaikaa puhkesivat auringonpaisteessa. Sanoin sille nyyhkien: »Anna minulle yksi kukkasistasi.» Hän antoi sen minulle. Panin sen poveeni muistoksi. Olin hyvin onneton.
Mutta tämän suuren surun keskellä oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka tekivät minut iloiseksi: ensinnäkin tiesin pääseväni matkustamaan laivalla ja sitte sain luvan ottaa papukaijani mukaani. Sanoin itselleni, että Robinson oli jättänyt saarensa jokseenkin samalla tavalla, ja se rohkaisi mieltäni.
Joutui vihdoin lähtöhetki. Isä oli ollut jo viikon päivät Lyon'issa. Hän oli mennyt edeltäpäin suurempia huonekaluja viemään. Lähdin siis matkaan Jacques'in, äidin ja vanhan Annou'n seurassa. Iso veljeni abbé ei muuttanut meidän mukanamme, mutta hän saattoi meitä Beaucairen postivaunuihin asti; myöskin portinvartija Colombe seurasi meitä. Hän asteli edellä työntäen suuria käsikärryjä täynnä matka-arkkuja. Perässä tuli veljeni abbé taluttaen äitiä.
Abbé raukka, jota en enää koskaan saanut nähdä!