Sitte seurasi vanha Annou, toisessa kädessä mahdottoman suuri sininen sateenvarjo ja toisella taluttaen Jacques'ia, joka oli hyvin iloinen päästessään Lyon'iin, mutta yhtä kaikki itki… Viimeisenä rivin päässä kantoi Daniel Eyssette totisena papukaijahäkkiään ja kääntyi joka askeleella katsomaan rakasta tehdastaan.
Sitä mukaan kuin karavaani siirtyi loitommaksi, kuroittui granaattipuu niin paljon kuin voi, puutarhan muurin yli nähdäkseen meidät vielä kerran… Plataanit heiluttivat oksiaan hyvästiksi… Daniel Eyssette, sydämensä pohjasta liikutettuna, heitteli heille kaikille salavihkaa lentosuukkosia.
Jätin saareni syyskuun 30 päivänä 18—
II.
TORAKAT
Oi, te lapsuuden muistot, te ette milloinkaan mielestäni murene! Päivänselvänä on yhä sielussani Rhonen matkamme. Näen vielä laivan, sen matkustajat ja laivamiehet; kuulen siipien viuhinan ja koneen sihinän. Kapteenin nimi oli Géniès, mestarikokin Montélimart. Sellaiset seikat eivät hevin unohdu.
Laivamatka kesti kolme päivää. Vietin nämä päivät kannella, salongissa kävin vain syömässä ja nukkumassa. Kaiken muun ajan istuin laivan äärimmäisessä keulassa, ankkurin luona. Siellä oli suuri kello, jota soitettiin kaupunkeihin saavuttaissa. Istuin tämän kellon viereen, köysikasojen joukkoon; asetin papukaijahäkin jalkojeni väliin ja katselin ympärilleni. Rhone oli niin leveä, että tuskin sen rantoja eroitti. Mutta minä olisin suonut, että se olisi ollut vielä leveämpi ja että sen nimi olisi ollut: meri! Taivas oli säteilevän kirkas, vesi vihreä. Suuria aluksia purjehti myötävirtaan. Aivan lähellä meitä kahlasi merimiehiä laulaen aasin selässä joen yli. Toisinaan sivuutti laiva jonkun lehtevän pajua ja saraheinää kasvavan saaren. »Autio saari!» sanoin hiljaa itsekseni, niellen sitä silmilläni…
Kolmannen päivän lopulla luulin tulevan myrskyn. Taivas oli yhtäkkiä mennyt pilveen: paksu sumu leijaili joen päällä, laivan keulaan sytytettiin suuri lyhty, ja minä aloin kaikki nämä enteet nähdessäni, tuntea itseni levottomaksi… Silloin sanoi joku lähelläni: »Tuolla on Lyon!» Samassa alkoi suuri kellokin soida. Oltiin Lyon'issa.
Näin hämärästi sumun läpi valoja tuikahtelevan vuoroin kummallakin rannalla; me kuljimme jonkun sillan alitse; sitte vielä toisenkin. Kummallakin kertaa taittui koneen tavattoman suuri savutorvi kahtia ja sylki kidastaan mustia savuvirtoja, jotka saattoivat minut yskimään. Laivalla oli kauhea hälinä. Matkustajat etsivät tavaroitaan, laivamiehet kiroilivat kierittäessään tynnyreitä pimeässä. Satoi…
Kiiruhdin äidin. Jacques'in ja vanhan Announ luo, jotka olivat toisessa päässä laivaa, ja siinä me seistä kyyrötimme kaikki neljä, toisiimme kiinnipainuneina. Annou'n suuren sateenvarjon alla, silläaikaa kun laiva asettui jokiäyrään varteen ja maallenousu alkoi.