Luulenpa, ettemme olisi sieltä koskaan selvinneet, ellei isä olisi tullut meitä noutamaan. Hän tuli meitä kohden epäröiden huutaen: »Halloo, halloo!» Tähän tuttuun »hallooseen» vastasimme kaikki neljä yhteen ääneen: »halloo!» ylen onnellisina ja sanomattomalla helpoituksen tunteella. Isä suuteli meitä kiireisesti, otti toisella kädellään minua, toisella veljeäni kädestä ja sanoi naisille: »Seuratkaa minua!» Ja niin sitä mentiin… Siinä vasta miesten mies!
Me pääsimme vain vaivoin eteenpäin; oli pimeä, ja laivankansi oli liukas. Kompastuimme joka askeleella tavaralaatikkoihin… Yhtäkkiä sattui korvaamme laivan toisesta päästä valittava, itkunsekainen ääni: »Robinson, Robinson!»
Voi, hyvä Jumala! huudahdin minä ja koetin irroittaa kättäni isän kädestä; hän luuli, että jalkani oli luiskahtanut ja tarttui vielä lujemmin minua kädestä.
Ääni jatkoi edelleen vieläkin valittavampana, vieläkin itkevämpänä: »Robinson! Robinson raukka!» Minä tein uuden ponnistuksen saadakseni käteni irti. »Papukaijani», huusin minä, »minun papukaijani!»
— Se siis puhuu nyt? sanoi Jacques.
Josko se puhui; kuulinhan sen peninkulman päähän… Olin hämmennyksissäni unohtanut sen sinne laivan toiseen päähän ankkurin luo ja sieltä se kutsui minua, kirkuen kaikin voimin: »Robinson! Robinson! Robinson raukka!»
Onnettomuudeksi olimme kaukana ja kapteeni huusi: »Joutukaa!»
»Me tulemme sen huomenna hakemaan», sanoi isä; »laivalta ei mitään katoa.» Ja samalla hän vei minut mukaansa kyynelistäni välittämättä. Voi surkeutta! kun papukaijaa seuraavana päivänä lähetettiin hakemaan, ei sitä löytynyt… Ajatelkaa minun epätoivoani: ilman Perjantaita! Ilman papukaijaa! Robinsonista ei enää voinut tulla mitään. Kuinka olisi muuten paraimmallakaan tahdolla voinut loihtia itselleen aution saaren neljännessä kerroksessa, likaisessa, kosteassa talossa Lanterne kadulla.
Voi tuota kauheaa taloa! Se on ijäksi painunut mieleeni: raput olivat perin likaiset: piha muistutti kaivoa: portinvahdilla, joka samalla oli suutari, oli kojunsa vesipumpun vieressä… Kaikki oli hirveätä.
Tulopäivämme iltana päästi vanha Annou kyökkiin asettuessaan hätähuudon: