Herra varjelkoon! Daniel herra ei ole syönyt suurusta! Vanha Annou juoksee kyökkiinsä: Jean Peyrol kiiruhtaa kellariin, — muhkeaan kellariinsa, kisällien puheista päättäen.
Yhdessä käden käänteessä on pöytä koreaksi katettu, Pikku Miehen ei ole muuta tarvis kuin istua pöytään ja käydä käsiksi… Vasemmalla puolella leikkaa Annou hänelle leivänviipaleita vasta munittujen lumivalkeiden munien särpimeksi. Oikealla puolella kaataa Jean Peyrol hänelle vanhaa Château-Neuf des-Papes viiniä, joka punaisina rubiineina helmeilee lasin pohjassa… Pikku Mies on hyvin onnellinen, hän juo kuin Temppeliherra, syö kuin Johanniitta ja ehtii kuitenkin kahden suupalan välillä kertoa, että hän on ilmoittautunut yliopistoon, niin että hän on nyt tilaisuudessa kunniallisesti elättämään itsensä. Olisittepa nähneet, millä tavalla hän sanoi tuon: kunniallisesti elättämään itsensä! Vanha Annou on ihailusta pyörällä.
Jean Peyrol ei ole yhtä innoissaan. Hänestä on aivan luonnollista, että
Daniel herra elättää itsensä, kun hänellä kerran on tilaisuus siihen.
Daniel herran ijässä oli Jean Peyrol ollut jo neljä, viisi vuotta
maailmalla eikä saanut enää kotoansa penniäkään, päinvastoin…
Luonnollisesti pitää arvon ravintoloitsija nämä mietteet omina hyvinään.
Meneppäs nyt vertaamaankaan Jean Peyrol'ia ja Daniel Eyssette'iin…!
Annou ei sitä mitenkään kärsisi.
Sillä välin innostuu Pikku Mies yhä enemmän. Hän puhuu, hän syö ja juo, hän joutuu aivan haltioihinsa; hänen silmänsä loistavat ja poskensa hehkuvat. Hei, isäntä, enemmän laseja! Pikku Mies tahtoo kilistää… Jean Peyrol tuo laseja, ja nyt juodaan maljoja … ensin rouva Eyssette'in malja, sitten herran, sitte Jacques'in ja Daniel'in, ja vanhan Annou'n, ja Annou'n miehen, Yliopiston … ja ties kenen…
Näin menee kaksi tuntia lasien kilistelyyn ja jutteluun. Puhutaan murheen mustasta menneisyydestä ja ruusunvärisestä tulevaisuudesta. Muistellaan tehdasta, Lyon'in Lanterne katua, abbé raukkaa, josta kaikki niin paljon pitivät…
Yhtäkkiä Pikku Mies nousee tehden lähtöä.
— Nytkö jo, sanoo vanha Annou suruissaan.
Pikku Mies pyytää anteeksi: hänen täytyy vielä ennen lähtöänsä nähdä joku, hänen täytyy välttämättömästi käydä eräässä paikassa… Kuinka ikävää! Juuri kun oli niin hauskaa! Oli vielä niin paljon kerrottavaa… Mutta koska täytyi, koska Daniel herran täytyi vielä tavata joku, niin eivät hänen ystävänsä tahdo häntä kauvempaa pidättää… »Onnea matkalle, Daniel herra! Jumalan haltuun, meidän rakas herramme!» Ja aina puoliväliin katua saattoi Jean Peyrol vaimoineen häntä suulauksillansa.
Tiedättekö, kuka se joku on, jonka Pikku Mies tahtoi nähdä ennen lähtöänsä?