— Kuka siellä on, Cassagne? kysyi viiksiniekka.
— Se uusi opettaja, vastasi portinvartija, osoittaen minua… Herra opettaja on niin pieni, että minä ensin luulin häntä oppilaaksi.
— Meillä on todellakin täällä, sanoi viiksiniekka katsellen minua lasinsa yli, paljon suurempia, jopa vanhempiakin oppilaita kuin tämä herra… Vanhempi Veillon esimerkiksi.
— Ja Souheyrol, sanoi nainen.
Sitte alkoivat he matalalla äänellä, nenä kiinni kamalassa viinassansa, jutella keskenään, minua salavihkaa tarkastellen. Ulkoa kuului pohjatuulen ulvonta ja oppilaiteen kirkuvat äänet, kun he lukivat litaniaansa kappelissa.
Yhtäkkiä soi jokin kello; porraskäytävästä alkoi kuulua kovaa jalkain töminää.
— Rukous on lopussa, sanoi Cassagne minulle nousten ylös; nyt menemme johtajan luo.
Hän otti lyhtynsä ja minä seurasin häntä.
Lukio näytti minusta suunnattoman suurelta… Loppumattomia käytäviä, suuria holveja, leveitä rappuja, joiden kaidepuut olivat taottua rautaa … kaikki vanhaa mustaa, savustunutta… Portinvartija kertoi minulle, että ennen vuotta —89 talo oli ollut meriväenkoulu ja siellä oli ollut kahdeksankin sataa oppilasta, kaikki ylhäisimpien ihmisten lapsia.
Kun hän parastaikaa lopetti näiden tärkeiden tietojen antamista minulle, saavuimme johtajan virkahuoneen eteen… Cassagne aukaisi hiljaa pehmeäksi topatun kaksinkertaisen oven ja naputti oven pieleen.