Kuului ääni: »Sisään!» Me astuimme sisään.
Olimme avarassa työhuoneessa, jossa oli viheriät seinäpaperit. Aivan perällä pitkän pöydän ääressä istui johtaja kirjoittamassa himmeän lampun valossa, jonka varjostin oli kokonaan vedetty alas.
— Herra johtaja, sanoi portinvartija työntäen minut hänen eteensä, tässä on uusi opettaja, joka tulee herra Serrières'n sijaan.
— Hyvä, sanoi johtaja antamatta häiritä itseään. Portinvartija kumarsi ja meni. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, pyöritellen hattuani sormieni välissä.
Kun johtaja oli lopettanut kirjoittamisensa, kääntyi hän minuun päin ja minä saatoin mielin määrin tarkastella hänen pieniä, kalpeita, kuihtuneita kasvojansa, joissa loisti kylmä, väritön silmäpari. Hän puolestaan kohotti lampunvarjostinta, paremmin minut nähdäkseen ja painoi silmälasit nenälleen.
— Mutta lapsihan hän on? huudahti hän hypähtäen koholle nojatuolissaan.
Mitä teemme lapsella?
Silloin valtasi Pikku Miehen kauhea pelko; hän näki jo itsensä kadulla avutonna, neuvotonna… Hän saattoi tuskin änkyttää pari kolme sanaa ja antaa johtajalle suosituskirjeensä.
Johtaja otti kirjeen, luki sen, luki sen uudelleen, pani sen kokoon, aukaisi sen jälleen ja luki sen vielä kerran, sitte hän lopuksi sanoi minulle, että minun oli kiittäminen rehtorin aivan erikoista suositusta ja perheeni hyvää mainetta siitä, että hän suostui ottamaan minut kouluunsa, vaikka nuoruuteni häntä pelotti. Sitte hän piti pitkiä puheita uusien velvollisuuksieni vakavuudesta; mutta minä en häntä enää kuunnellut. Minulle oli pääasia, ettei minua lähetetty matkoihini… Minua ei lähetetty pois; minä olin onnellinen, hullu onnesta. Olisin suonut että johtajalla olisi ollut tuhat kättä, että olisin voinut niitä jokaista suudella.
Hirvittävä raudan kilinä katkaisi kiitostulvani. Käännyin nopeasti ja katselin silmästä silmään pitkää miestä, jolla oli punainen poskiparta, ja joka oli tullut huoneeseen aivan kuulumatta: se oli ylitarkastaja.
Pää kallellaan niinkuin Ecce homolla katseli hän minua mitä lempein hymy huulilla, heiluttaen etusormessaan avainkimppua, jossa oli kaikensuuruisia avaimia. Hymy teki hänet hyvänsuovan näköiseksi, mutta avaimet kirskuivat kamalasti kili! kili! kil! — niin että minua pelotti.