— Mikä eukko? kysyin säpsähtäen.
— Hänet te kyllä pian opitte tuntemaan. Hänet kohtaa joka aika vuorokaudesta kuljeksimassa ympäri lukiota tavattoman suuret silmälasit päässä… Hän on johtajan täti ja lukion taloudenhoitaja. Senkin naasikka! Ellemme kuole nälkään, niin ei se suinkaan ole hänen vikansa.
Niistä tuntomerkeistä, jotka Serrières mainitsi, olin tullut lasisilmänoidan perille ja tunsin tahtomattani punastuvani. Senkin seitsemän kertaa olin keskeyttämäisilläni toverini kysyäkseni: »Entä mustat silmät?» Mutta en uskaltanut. Minäkö olisin puhunut mustista silmistä Barbetten kahvilassa…!
Sillävälin kiersi punssi miehestä mieheen, tyhjät lasit täyttyivät, ja täydet tyhjenivät; juotiin maljoja, huudettiin ja remuttiin! Biljaardikepit häilyivät ilmassa, tyrkittiin ja naurettiin, laskettiin sukkeluuksia ja kuiskuteltiin…
Vähitellen kävi Pikku Mieskin rohkeammaksi. Hän oli jättänyt nurkkansa ja kulki nyt kahvilassa, lasi kädessä, ja puhui kovalla äänellä.
Hänestä ja aliupseereista oli tullut hyvät ystävät; hän kertoi ylvästellen eräälle heistä, että hän oli rikkaan perheen poika, joka oli ajettu pois kotoa nuoruuden hullutuksien tähden. Hän oli ruvennut läksyjen valvojaksi elättääksensä henkensä, mutta ei aikonut kauvojakaan täällä pysyä… Eipä tietenkään, kun oli niin rikkaasta perheestä!…
Voi, jos lyonilaiset olisivat olleet tätä kuulemassa!
Mutta kuinka naurettavia ovatkaan ihmiset!
Kun Barbetten kahvilassa saatiin tietää, että olin omaisteni kanssa riitaantunut perhepoika, aika veitikka ja hulivili, enkä mikään köyhä rotta, jonka pakosta oli rupeaminen läksyjen valvojaksi, niinkuin olisi voinut luulla, niin ruvettiin minua katsomaan suopeammin silmin. Vanhimmatkin aliupseerit suvaitsivat lausua minulle jonkun sanan; mentiinpä vieläkin pitemmälle, Roger, eilinen ystäväni, miekkailunopettaja, nousi ylös ja esitti maljan Daniel Eyssettelle. Nytkös Pikku Mies oli ylpeä.
Daniel Eyssetten malja oli lähtömerkki. Kello oli neljännestä vailla kymmenen, jolloin oli aika palata lukioon.