Kuinka minä katselin noita silmiä. Välitunnit tuntuivat minusta liian lyhyiltä. Olisin voinut viettää koko ikäni tuon siunatun akkunan alla, jonka takana mustat silmät työskentelivät. Nekin tiesivät, että minä olin lähellä. Vähän väliä ne kohosivat neuloksesta, ja me puhuimme keskenämme silmäkieltä, suutamme avaamatta.
— Te olette hyvin onneton herra Eyssette?
— Niinkuin tekin, mustat silmä raukat.
— Meillä ei ole isää eikä äitiä.
— Minun isäni ja äitini ovat kaukana täältä.
— Voi, kun tietäisitte, kuinka kauhea lasisilmänoita on.
— Pojat ovat myös minulle kovin pahoja.
— Rohkeutta, herra Eyssette.
— Rohkeutta, ihanat, mustat silmät.
Enempää ei milloinkaan sanottu. Minä pelkäsin aina herra Viot'n ilmestymistä avaimineen, — kili, kili, kil! — ja tuolla ylhäällä akkunan takana oli mustilla silmillä myöskin oma herra Viot'insa. Minuutin ajan keskusteltuaan painuivat ne nopeasti alas ja ryhtyivät jälleen ompeluunsa suurien, terässankaisten silmälasien julmistuneen katseen säikähdyttäminä.