Isä Eyssetten uhkarohkeus sai Pikku Miehen kauhistumaan; mutta sitten nopeasti unohtaen herra Viot'in avaimet, kysyi hän: »Entä äiti?» levittäen sylinsä aivan kuin äiti olisi ollut siinä hyväiltävänä.
— Ellet pidä peitettä päälläsi, niin en kerro mitään, vastasi isä Eyssette suuttuneena. No, vedä peite päällesi!… Äitisi voi hyvin, hän on Baptiste sedän luona.
— Entä Jacques?
— Jacques?… Se aasi! Kun sanon aasi, en sillä mitään tarkoita, niinkuin hyvin ymmärrät… Jacques on päinvastoin oikein kunnon poika… Mutta älä heitä sitä peitettä päältäsi, piru vieköön!… Hänellä on erinomainen paikka. Hän itkee tietysti, niinkuin ennenkin. Mutta muuten hän on hyvin tyytyväinen. Hänen esimiehensä on ottanut hänet kirjurikseen… Hänellä ei ole muuta työtä kuin kirjoittaa sanelun mukaan… Hyvin edullinen paikka.
— Jacques rukka on siis elinkaudekseen tuomittu kirjoittamaan sanelun mukaan!…
Se sai Pikku Miehen kohti kulkkua nauramaan, ja isä Eyssette nauroi nähdessään hänen nauravan, yhtä mittaa toruen tuon kirotun peitteen takia, joka aina liukui pois…
Oi, ihana sairashuone! Mitä suloisia hetkiä Pikku Mies viettää pikku vuoteensa sinisten uutimien välissä!… Isä Eyssette on aina hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen päänalusensa vieressä ja Pikku Mies tahtoisi, ettei isä Eyssette lainkaan lähtisi pois… Mutta voi, se on mahdotonta. Viiniviljelysyhtiö tarvitsee matkustajansa. Isän on lähteminen, hänen on jatkaminen kiertomatkaansa Cévenneillä…
Isän lähdettyä jää poika yksin, ihan yksin hiljaiseen sairashuoneeseen. Hän viettää päivänsä lukemalla suuren nojatuolin helmassa akkunan ääressä. Aamuin ja illoin tuo keltainen rouva Cassagne hänelle ruokaa. Pikku Mies juo lihaliemikuppinsa, imeskelee kananpojan koipensa ja sanoo: »Kiitos, hyvä rouva!» Ei mitään muuta. Tuo nainen haisee kuumetaudeilta, eikä miellytä häntä. Pikku Mies ei edes katso häneen. Mutta kun hän eräänä aamuna on päässyt sanomasta: »Kiitos, hyvä rouva!» aivan kuivasti, niinkuin tavallisesti silmiään kirjasta nostamatta, hämmästyy hän kuullessaan hyvin lempeän äänen sanovan: »Kuinka voitte tänään, Daniel herra?»
Pikku Mies nostaa päätään ja, arvatkaa kenenkä hän näkee… Mustat silmät, mustat silmät ilmi elävinä, liikkumattomina ja hymyilevinä edessään!… Mustat silmät ilmoittavat ystävälleen, että keltainen rouva on sairaana, ja että heidän on hoitaminen hänen toimiansa. Ne lisäävät maahan luotuina, että ne ovat hyvin iloiset nähdessään Daniel herran jälleen terveenä; sitte ne vetääntyvät pois syvään niiaten ja sanovat tulevansa vielä samana iltana takaisin. Mustat silmät ovat palanneetkin vielä samana iltana, ja seuraavan päivän aamuna, vieläpä seuraavan päivän iltanakin. Pikku Mies on ihastuksissaan. Hän siunaa omaa tautiaan, keltaisen rouvan tautia, kaikkia maailman tauteja; ellei kukaan olisi ollut sairaana, ei hän koskaan olisi joutunut mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, ihana sairashuone! Kuinka suloisia hetkiä Pikku Mies viettää akkunan ääreen vieritetyssä nojatuolissaan! Aamusin säihkyvät mustat silmät pitkien ripsien varjossa kuin jalokivet auringossa, iltasin loistavat ne lempeästi kuin tähdet öisellä taivaalla… Pikku Mies uneksi kaiket yöt mustista silmistä: ne eivät anna hänen nukkua. Jo aamun koitossa on hän jalkeilla valmistautuakseen niitä vastaanottamaan: hänellä on niille niin paljon uskottavaa!… Mutta kun mustat silmät saapuvat, hän ei sano niille mitään.