Kun Pikku Mies tulee tuntoihinsa, huomaa hän kummastuksekseen makaavansa viti valkoisessa vuoteessa sinisten verhojen puolihämärässä… Valo on niin suloinen, huone niin rauhallinen. Ei kuulu muuta ääntä kuin kellon naksutus ja hopealusikan helähdys porsliiniastian laitaa vasten… Pikku Mies ei tiedä missä on; mutta hänen on niin hyvä olla. Verhot vedetään hiukan syrjään. Isä Eyssette, kuppi kädessä, kumartuu hänen puoleensa hellästi hymyillen, silmät täynnä kyyneliä. Pikku Mies luulee yhä uneksivansa.
— Sinäkö se olet, isä, sinäkö se todellakin olet?
— Niin, oma Danielini; niin rakas lapseni, minä se olen.
— Missä olen siis?
— Sairashuoneessa, olet ollut täällä viikon ajan … nyt olet parantunut, mutta olet ollut hyvin sairas…
— Mutta sinä, isä, kuinka sinä olet täällä? Suutelehan minua toki vielä! Voi, kun näen sinut, luulen yhä uneksivani.
Isä Eyssette suutelee häntä.
— Kas noin, vedä peite päällesi, ole kiltti lapsi… Lääkäri on kieltänyt sinun puhumasta.
Ja estääkseen lapsen puhumasta, puhuu tuo kunnon mies itse koko ajan.
— Voitko ajatella, että viiniviljelysyhtiö lähetti minut viikko sitte kiertomatkalle Cévenneille. Arvaat kai, että olin iloinen, kun saisin nähdä Danielin! Saavun lukiolle… Sinua huudetaan ja haetaan… Ei missään Danielia. Annan tuoda itseni huoneesi ovelle: avain oli sisäpuolella… Minä koputan: ei vastausta. Raksis! minä potkaisen oven sisään ja löydän sinut lattialta kovassa kuumetaudissa… Voi, lapsi raukka, kuinka sairas olet ollut. Viisi vuorokautta olet hourinut! En ole sinua minuutiksikaan jättänyt… Houraillessa puhuit koko ajan kodin perustamisesta. Minkä kodin? sano!… Taikka huusit: »Pois avaimet, ottakaa pois avaimet lukoista!» Sinä naurat? Mutta usko, että minä en nauranut. Hyvä Jumala, mitä öitä olenkaan saanut kanssasi viettää… Tiedätkö, että herra Viot, — onhan hänen nimensä Viot? — ei tahtonut antaa minun olla lukiossa yötä. Hän vetosi ohjesääntöihin… Niin, ajattele, ohjesääntöihin! Niinkuin minä hänen ohjesäännöistään välittäisin. Tuo kirjatoukka luuli peloittavansa minua kilistämällä avaimiaan nenäni edessä. Mutta kylläpä hän sai kunniansa kuulla.