Onnelliset lapset! He saivat mennä menojaan… Voi, jospa minäkin olisin voinut lähteä pois…
VIII.
MUSTAT SILMÄT.
Nyt on lukio autiona. Kaikki ovat poissa… Kokonaiset armeijat isoja rottia tekee keskellä päivää hyökkäyksiään makuusalin toisesta päästä toiseen. Mustepullot kuivuivat pulpeteissa. Pihan puissa viettävät varpuslaumat juhliaan; nämä herrat ovat kutsuneet kaikki toverinsa kaupungista vieraisiin, ja aamusta iltaan on nyt puissa hirvittävä rähinä.
Pikku Mies kuuntelee heitä työskennellessään katon harjan alla. Hän on armosta saanut jäädä taloon lupa-ajaksi. Hän käyttää tämän ajan vimmattuun kreikkalaisten filosofien tutkimiseen. Mutta huone on liian kuuma, ja katto liian matalalla. Sen alla on tukehtua. Ei minkäänlaisia akkunaluukkuja. Aurinko tulee huoneeseen kuin tulisoihtu ja sytyttää kaikki tuleen. Katossa paukahtelee kalkitus ja rapisee alas… Pikku Mieskin tekee kovia ponnistuksia, ettei nukkuisi. Hänen päänsä on lyijynraskas; hänen silmäluomensa tahtovat painua umpeen.
Tee työtä, Daniel Eyssette!… Sinunhan on luotava uusi koti… Mutta turhaan, hän ei voi… Kirjaimet tanssivat hänen silmissään, sitte alkaa kirja pyöriä, lopuksi pöytä ja koko huone. Karkoittaakseen tuon kummallisen horrostilan, Pikku Mies nousee ylös ja astuu pari askelta, ovelle saavuttuaan hän horjahtaa ja kaatuu maahan kuin kivi unen voittamana.
Ulkona rupattavat varpuset, sirittävät heinäsirkat, tomusta valkeat plataanit pudottavat suomujaan auringon täydeltä terältä heloittaissa.
Pikku Mies näkee ihmeellistä unta; hän on kuulevinaan kamarinsa ovelle
koputettavan ja raikkaan äänen huutavan häntä nimeltä »Daniel,
Daniel..!» Hän tuntee tuon äänen. Se huusi samalla tavalla muinoin:
»Jacques, sinä olet pässinpää!»
Ovelle koputetaan yhä kovemmin: »Daniel, oma Danielini, tämä on isäsi, avaa pian!»
Voi kauhistavaa painajaista! Pikku Mies aikoo vastata, aikoo mennä aukaisemaan. Hän kohottautuu kyynärpäilleen, mutta hänen päänsä on liian raskas, hän vaipuu takaisin maahan ja kadottaa tajuntansa…