Palkinnot jaettiin minun pihallani, keskiluokkain pihalla… Näen sen vielä kirjavine telttoineen, sen valkealla verhotut muurit ja suuret vihreät puut täynnä lippuja ja niiden alla äärettömän sikermän sotilaslakkeja, kolmikolkkahattuja, sylinterejä ja kukkasia, sulkia nauhoja ja töyhtöjä… Perällä oli pitkä lava, jolla koulun arvohenkilöt istuivat punaisissa samettinojatuoleissa. Kuinka pieneksi itsensä tunsi tuon lavan edessä! Kuinka halveksivan ja ylhäisen näön se antoi niille, jotka sillä istuivat! Ei kellään noista herroista ollut enää tavallinen naamansa.
Olipa abbé Germane'kin lavalla, mutta ei näyttänyt olevan siitä tietoinen. Puoleksi pitkällään nojatuolissa, pää takakenossa, kuunteli hän hajamielisenä naapureittensa puhetta ja näytti katseellaan seuraavan puiden lehvien välitse jonkin olemattoman piipun savua.
Lavan juurella kimaltelivat soittokunnan torvet ja huilut auringon paisteessa. Koulun kaikki kolme osastoa istui penkeillä yhteen sullottuina, luokanjohtajat takanaan: kaikkein takimmaisina olivat tohisevat vanhemmat ja aliopettaja, joka talutti naisia paikoilleen huutaen: »Tehkää tilaa, tehkää tilaa!» ja vihdoin näkymättömänä joukon keskellä herra Viot'n avaimet, jotka riensivät ympäri pihaa, niin että kili-kili-kil! kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, milloin mistäkin, kaikkialta yhtaikaa.
Juhlallisuus alkoi, ja oli kuuma. Ei tuulen henkäystäkään teltan alla… Lihavat, tulipunaiset rouvat uinailivat höyhentöyhtöjensä varjossa ja kaljupäät herrat pyyhkivät tulipunaisilla silkkiliinoilla päätänsä… Kaikki oli punaista: kasvot, liput, nojatuolit. Pidettiin kolme puhetta, joille taputettiin vahvasti; minä en niistä mitään kuullut. Tuolla ylhäällä ensimmäisen kerroksen akkunassa neuloivat mustat silmät tavallisella paikallaan, ja minun sieluni liiteli niiden luo… Mustat silmä rukat! Ei tämmöisenäkään päivänä lasisilmänoita suonut niille vapautta.
Kun viimmeisen luokan viimmeisen palkinnon viimmeinen saaja oli julistettu, remahti soittokunta riemumarssiin, ja kaikki alkoivat hajaantua. Syntyi yleinen sekasorto. Opettajat tulivat alas lavaltaan; oppilaat hyppivät penkkien yli tavoittamaan omaisiaan. Syleiltiin ja huudettiin: »Tule tänne, tule tänne!» Palkinnonsaajain sisaret kantoivat ylpeinä veljiensä palkintoja poislähtiessään. Silkkihameet kahisivat tuolien välissä… Pikku Mies seisoi liikkumattomana erään puun takana ja katseli kauniiden naisten poislähtöä, alakuloisena ja häveten kulunutta hännystakkiaan.
Vähitellen piha tyhjeni. Pääovella seisoivat johtaja ja herra Viot. He hyväilivät ohimeneviä lapsia ja kumarsivat syvään vanhemmille.
— Tervetuloa ensi vuonna, tervetuloa ensi vuonna! sanoi johtaja leikkisällä hymyllä. Herra Viot'n avaimet helisivät hyväilevästi: kili-kili-kil! »Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin ensi vuonna, pikku ystävät.»
Lapset ottivat hyväilyt hyvin huolettomasti vastaan ja loikkasivat yhdellä harppauksella portaat alas.
Muutamat nousivat komeisiin, vaakunoilla koristettuihin vaunuihin, joissa äidit ja sisaret kokoilivat leveitten hameittensa helmoja tehdäksensä sijaa. Läiskis…! Ja nyt aika vauhtia linnaa kohti! Kohta saamme nähdä kotipuistomme ja sen ruohonurmet, hauskan keinumme akaasioitten alla ja lintuhäkit, joissa on niin harvinaisia lintuja, ja soman lammikon joutsenineen ja kauniin linnanpenkereen, jolla iltasin juodaan jäistä sitruunavettä.
Toiset kiipesivät metsästysvaunuihin kauniitten tyttöjen viereen, jotka nauroivat valkeissa hatuissaan, niin että hampaat loistivat. Vuokramiehen vaimo, kultavitjat kaulassa oli ajajana. Anna piiskan läiskyä, Mathurine! Nyt palataan vuokrataloon; kohta saamme syödä voileipiä ja juoda maalaisviiniä, kohta saamme olla mukana teiriä ampumassa ja kieritellä tuoksuvissa heinissä!