— Niin. unohdin kysyä sinulta … rakastatko Jumalaa? Häntä täytyy rakastaa, näetsen, poikaseni, ja luottaa häneen ja rukoilla häntä lujasti, muuten sinusta ei ole minnekään… Elämän suurissa kärsimyksissä en tiedä muuta kuin kolme parannuskeinoa: työ, rukous ja piippu, hyvin lyhyt savipiippu, muista se… Filosofeista ei ole minnekään; eivät ne kykene sinua rahtuakaan lohduttamaan. Minä olen kaiken tuon läpäissyt, voit uskoa puheeseeni.
— Niin uskonkin, herra abbé.
— Ja nyt, mene tiehesi, sinä väsytät minua… Kun haluat kirjoja, niin ei ole tarvis muuta kuin tulla ottamaan. Huoneeni avain on aina oven päällä, ja filosofit aina kolmannella hyllyllä vasemmalta… Älä puhu minulle enää… Hyvästi!
Sitten hän jälleen syventyi lukemiseensa ja antoi minun mennä ulos edes katsahtamatta minuun.
Tästä päivästä alkain olivat kaiken maailman filosofit käytettävinäni, minä menin abbé Germane'in huoneeseen naputtamatta, aivan kuin omaani. Useimmiten oli abbé luokalla, kun tulin sisään, ja huone oli tyhjä. Pikku piippu uinaili pöydän reunalla punareunaisten nidosten ja lukemattomien paperien keskellä, jotka olivat täynnä harakanvarpaita.
Joskus abbé Germanekin oli siellä. Hän joko luki, kirjoitti tai kulki pitkin harppauksin edestakaisin. Sisäänastuessani sanoin aralla äänellä:
— Hyvää päivää, herra abbé!
Useimmiten ei hän vastannut… Minä otin filosofini kolmannelta riviltä vasemmalta ja menin menojani, ilman että hän näytti aavistavankaan läsnäoloani. Aina vuoden loppuun asti emme vaihtaneet kahtakymmentäkään sanaa; mutta mitäpä siitä! Jokin sisimmässäni sanoi, että olimme ystäviä…
Tällä välin läheni lupa-aika. Soitto-oppilaitten kuultiin joka päivä harjoittelevan piirustussalissa polkkia ja marsseja palkintojen jakopäiväksi. Nämä polkat saattoivat kaikki hyvälle tuulelle. Iltasin, viimeisellä työtunnilla, nousi pulpeteista koko armeija pikku almanakkoja, ja joka poika veti viivan sen päivän yli, joka oli lopussa: »Taas yhtä vähemmän!» Pihat olivat täynnä lautoja juhlalavaa varten; piiskattiin nojatuoleja ja mattoja pudistettiin … lopussa oli työnteko ja kuri. Mutta sama viha urkkijaan ja samat hirvittävät kujeet jatkuivat viimmeiseen asti.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä. Aika olikin; en olisi voinut kestää kauvempaa.