Itse juhla vietetään kentällä. Heti perille saavuttua levitetään pöytäliinat nurmikolle ja pojat ovat pakahtua naurusta nähdessään opettajain istuvan niityllä orvokkien keskellä, niinkuin mitkäkin koulupojat… Piirakkaviipaleet pannaan kiertämään. Korkit pamahtelevat. Silmät säihkyvät. Kaikki puhuvat yhtaikaa… Pikku Mies yksin on tässä yleisessä humussa mietiskelevän näköinen. Yhtäkkiä hän punastuu… Johtaja on noussut ylös jokin paperi kädessä: Hyvät vieraat, juuri nyt olen saanut runon, jonka joku tuntematon runoilija on omistanut minulle. Meidän tavallinen Pindaruksemme, Herra Viot, näyttää tänä vuonna saaneen kilpailijan. Vaikkakin nämä säkeet ovat minulle liian imartelevia, niin pyydän kuitenkin saada lukea ne teille.
— Oi lukekaa! … lukekaa!…
Ja johtaja alkaa lukea samalla kauniilla äänellä kuin palkintojen jakajaisissa.
Runo on sievästi sepitetty onnentoivotus, jossa on somia säkeitä johtajalle ja kullekin opettajista. Kukkanen kullekin. Eipä ole unohdettu lasisilmänoitaakaan. Runoilija kutsuu häntä viehättävästi kyllä »ruokasalin enkeliksi.»
Innokkaita kättentaputuksia. Kuuluu ääniä, jotka huutavat tekijää esille. Pikku Mies nousee ylös, punaisena kuin mansikka ja kumartaa kainosti. Häntä tervehditään yleisillä ihastuksen huudoilla. Pikku Miehestä tulee juhlan sankari. Johtaja haluaa syleillä häntä. Vanhat opettajat puristavat myötätuntoisesti hänen kättään. Toisen luokan yliopettaja pyytää häneltä runoa pannakseen sen sanomalehteen. Pienokainen on ylen onnellinen; tämä suitsutus nousee viinihöyryjen ohella hänen päähänsä; hänen innostustaan jäähdyttää kuitenkin hiukan se, että hän on kuulevinaan abbé Germane'in mutisevan: »Aasi» ja kilpailijansa avaimien kalisevan raivoissaan.
Kun ensimmäinen innostus hiukan on asettunut, taputtaa johtaja käsiään saadakseen puheenvuoron.
— Nyt Viot, on teidän vuoronne! Leikkisän Runottaren jälkeen vakava.
Herra Viot vetää arvokkaana taskustaan paljon lupaavan nidotun vihon ja alkaa lukea, luoden Pikku Mieheen syrjäkatseen.
Herra Viot'n teos on idylli, kokonaan Virgiliuksen henkeen kirjoitettu idylli, jossa ylistetään ohjesääntöjä. Se on säkeiksi sovitettu vuorokeskustelu oppilas Menalkoksen ja oppilas Dorilaksen välillä… Oppilas Menalkos on sellaisessa lukiossa, jossa järjestys pidetään kunniassa: oppilas Dorilas taas sellaisessa, josta järjestys puuttuu… Menalkos ylistää ankaran kurin ilotonta tyydytystä. Dorilas järjettömän vapauden hedelmättömiä iloja.
Lopuksi joutuu Dorilas aivan alakynteen. Hän myöntää voittajalle kilpapalkinnon ja molemmat virittävät yhteisäänin reippaan laulun järjestyksen ylistykseksi.