Runo on lopussa… Kuoleman hiljaisuus!… Luvun aikana ovat lapset siirtyneet lautasineen kentän toiseen päähän ja syövät rauhallisina piirakoitaan kaukana, hyvin kaukana Menalkoksesta ja Dorilaasta. Herra Viot katselee heitä paikaltaan katkera hymy huulilla… Opettajien kasvojen ilme on moitteeton, mutta ei ainoakaan uskalla taputtaa… Onneton herra Viot! Hän on kärsinyt täydellisen tappion… Johtaja koittaa lohduttaa häntä: »Aihe oli laihanlainen, hyvät herrat, mutta runoilija suoriutui siitä oivallisesti.»
— Minusta runo oli hyvin kaunis, sanoo Pikku Mies julkeasti, jota oma menestyksensä alkaa pelottaa. Turhaa matelemista! Herra Viot ei välitä lohdutuksista. Hän kumartaa sanattomana, eikä jätä katkeraa hymyään… Hän ei jätä sitä koko päivänä: ja illalla kotiin palatessa kuulee Pikku Mies kilpailijansa avainten ilkeästi rähisevän, oppilaiden laulun, soittokunnan soraäänten ja huonekaluvaunujen kolinan läpi niiden vieriessä nukkuvan kaupungin katuja: »Kili! kili! kil! herra runoilija, tämän me vielä maksamme sinulle!»
IX.
BOUCOYRAN'IN JUTTU.
Pyhän Theophilan juhlan mukana oli lupa-aika mennyt.
Sitä seuraavat päivät olivat synkkiä; oikeita karnevaalin jälkipäiviä. Ei kukaan päässyt oikein alkuun, ei opettajat eivätkä oppilaat. Koiteltiin perehtyä… Kahden pitkän lepokuukauden jälkeen oli lukion vaikea päästä takaisin entiseen latuunsa. Rattaat pyörivät huonosti, aivan kuin vanhassa seinäkellossa, jota ei pitkään aikaan ole muistettu korjata. Vähitellen järjestyi kuitenkin kaikki herra Viot'in ponnistusten avulla entiselleen. Joka päivä, samalla tunnilla, samalla kellon lyönnillä aukenevat pienet ovet pihalle päin ja pojat, jäykkinä kuin tinasotamiehet, marssivat kaksi rinnan puiden alle; sitte soi kello taasen: pom, pom, — ja samat pojat poistuvat samoista ovista! Pom! pom! Nouskaa ylös! Pom! pom! Menkää maata! Pom! pom! Lukekaa! Pom! pom! Leikkikää! Ja niin edespäin vuoden loppuun asti.
Oi, järjestyssääntöjen voittoriemua! Kuinka onnellinen oppilas Menalkos olisikaan ollut, jos olisi saanut elää herra Viot'in pampun alaisena Sarlande'in mallilukiossa!
Minä ainoastaan himmensin tämän ihanan taulun loistoa. Minun luokkani ei näyttänyt minkäänlaisia edistysaskeleita. Nuo kauhistavat keskiluokkalaiset olivat palanneet vuoristostaan rumempina, itsepäisempinä ja hirveämpinä kuin koskaan. Minä puolestani olin käynyt äkäisemmäksi, sairaus oli tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyiseksi; en voinut enää sietää mitään.
… Edellisenä vuonna olin ollut liian lempeä, tänä vuonna olin liian ankara… Toivoin tällä tavalla masentavani nuo pahanilkiset veitikat ja singauttelin vähimmistäkin kujeista ympärilleni rangaistusläksyjä ja jälki-istuntoja…
Tämä järjestelmä ei luonnistanut. Tuhlaavaisesti jakamani rangaistukset kadottivat arvonsa ja olivat pian yhtä huonossa kurssissa kuin paperiraha vuodelta IV… Pian huomasin itseni aseettomaksi. Lukusalini oli ilmi kapinassa, eikä minulla ollut enää mitään keinoja sen kukistamiseksi. Näen itseni vieläkin kateederissa hosuen kuin onneton kirkunan, kyynelten, napinan ja vihellysten keskellä: »Ulos ovesta!… Kukko kiikuu! … hys! … hys!… Alas tyrannit!… Tämä on vääryyttä!…» Satoi mustepulloja, ja paperikuulat tuuskahtelivat pöydälleni, ja kaikki nuo pikku hirviöt kiikkuivat — muka vastalauseita pannakseen — joukottain kiinni pulpetissani ja ulvoivat kuin apinat.