Joskus kutsuin epätoivoissani herra Viot'in avuksi. Ajatelkaa, mikä nöyryys! Aina Pyhän Theophilan päivästä asti oli avainniekka kantanut minuun vihankaunaa, ja minä tunsin, kuinka hän iloitsi vastuksistani… Olipa kuin kivi olisi heitetty sammakkolampeen, kun hän äkkiä astui luokkaan avaimet kädessään; silmänräpäyksessä olivat kaikki paikoillaan, nenä kirjassa. Olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän. Herra Viot käveli hetkisen edestakaisin kilistäen rautakimppuansa kuoleman hiljaisuuden vallitessa; sitte katsoi hän ivallisesti minuun ja vetäytyi pois sanaakaan sanomatta.
Olin hyvin onneton. Opettajatoverini tekivät minusta pilaa. Johtaja oli minulle kylmäkiskoinen tavatessamme; se oli aivan varmaan herra Viot'in työtä. Onnettomuuden huipuksi sattui vielä Boucoyran'in juttu.
Tuo onneton Boucoyran'in juttu! Olen aivan varma, että se on säilynyt lukion aikakirjoissa ja että sarlandilaiset puhuvat siitä vielä tänä päivänäkin… Minäkin tahdon puhua tuosta kauheasta jutusta. On aika, että maailma saa tietää totuuden…
Markiisi de Boucoyran, keskiluokkain pihan kauhu, ainoa aatelisvesa Sarlande'in lukiossa, oli viisitoistavuotias, suurisilmäinen, suurijalkainen ja -käsinen, matalaotsainen, talonpoikaisrenkiä muistuttava nulikka. Johtaja piti erikoisessa arvossa tätä oppilasta sen ylimyshohteen takia, jonka hänen läsnäolonsa antoi opistolle. Lukiossa kutsuttiin häntä vaan »markiisiksi». Kaikki pelkäsivät häntä; tuo yhteistunne vaikutti minuunkin, niin että puhuttelin häntä aina varovasti. Jonkun aikaa olimme jokseenkin hyvissä väleissä. Markiisi kyllä silloin tällöin katsoi minuun tai vastasi minulle sellaisella hävyttömällä tavalla, joka liiaksi muistutti »vanhaa hallitusta», mutta minä en ollut sitä huomaavinani, aavistaen, että tässä oli kova kovaa vastassa.
Mutta eräänä päivänä suvaitsi markiisi heittiö vastata minulle keskellä tuntia sellaisella hävyttömyydellä, että tykkänään kadotin kärsivällisyyteni.
— Boucoyran, sanoin minä hänelle koittaen säilyttää kylmäverisyyteni, ottakaa kirjanne ja menkää heti paikalla ulos.
Tämäpä oli ennenkuulumaton mahtisana tuolle lurjukselle. Hän hölmistyi kokonaan ja katsoi minuun silmät seljällään paikaltaan liikahtamatta.
Huomasin, että tästä oli syntymässä ikävä juttu, mutta olin mennyt niin pitkälle, etten voinut enää peräytyä.
— Menkää ulos, Boucoyran! käskin uudestaan.
Oppilaat odottivat henkeään vetämättä… Ensi kerran vallitsi luokassani hiljaisuus.