Minun toiseen käskyyni vastasi markiisi, joka oli tointunut hämmästyksestään, röyhkeällä ilmeellä: En mene!
Luokan läpi kävi ihastuksen humaus. Minä nousin kateederissani suuttuneena.
— Vai ette mene? Sepä saadaan nähdä!
Ja minä tulin alas kateederista.
Jumala on todistajani, että väkivallan ajatuskin oli minusta sillä hetkellä hyvin kaukana: tahdoin vaan peloittaa markiisia varmalla esiintymiselläni; mutta nähdessään minun tulevan alas kateederista alkoi hän nauraa virnistellä niin halveksivasti, että tein liikkeen, ikäänkuin ottaakseni häntä kauluksesta tempaistakseni hänet penkistä.
Tuolla hävyttömällä oli takin alla kätkettynä tavattoman suuri, rautainen viivotin. Tuskin olin nostanut käteni, kun hän sivalsi minua kaikin voimin käsivarteen. Minulta pääsi tuskanhuuto.
Koko luokka taputti käsiään.
— Hyvä, markiisi!
Nyt minä jouduin raivoihini. Yhdellä hyppäyksellä olin pöydällä ja toisella markiisin kimpussa; ja pitäen häntä kurkusta kiinni onnistui minun jalat, nyrkit ja hampaat toimessa raastaa hänet paikaltaan, niin että hän vieri ulos lukusalista aina keskelle pihaa… Se oli silmänräpäyksen työ: en olisi uskonut, että minulla oli niin paljon voimaa.
Oppilaat olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei suinkaan huudettu enää: Hyvä. markiisi! Peljätty Boucoyran, väkevistä väkevin, oli saanut kurituksen tuolta päähänpänttääjä rääsyltä! Sepä merkillistä!… Minun arvoni kohosi samassa määrässä kuin kunnioitus markiisiin laski.