Kun jälleen nousin kateederiin vielä kalpeana ja liikutuksesta vapisten painuivat kaikki kasvot kiireesti pulpettiin. Luokka oli kukistettu. Mutta johtaja ja herra Viot, mitähän mieltä he olivat tästä asiasta? Mitenkä minä olin uskaltanut koskea kädelläni johonkin oppilaaseen, vieläpä markiisi de Boucoyran'iin, lukion ylimykseen! Tahdoin siis kaikin mokomin tulla pois ajetuksi!
Nämä mietteet, jotka tulivat vähän liian myöhään, häiritsivät voitonriemuani. Minua alkoi vuorostani peloittaa. Sanoin itsekseni: »Markiisi on ihan varmaan mennyt kantelemaan». Ja minä odotin joka hetki näkeväni johtajan astuvan sisään. Vapisin tunnin loppuun asti; mutta ei ketään tullut.
Välitunnilla näin hämmästyksekseni Boucoyran'in nauravan ja leikkivän toisten kanssa. Se saattoi minut hiukan levollisemmaksi; ja kun koko päivä meni ilman häiriöitä, kuvittelin että tuo lurjus pitäisi suunsa kiinni, ja että pääsisin asiasta pelkällä säikähdyksellä.
Onnettomuudeksi oli seuraava torstai lupapäivä. Illalla ei markiisi palannutkaan makuusaliin. Minulla oli pahoja aavistuksia enkä nukkunut koko yönä.
Seuraavan päivän ensimmäisellä lukutunnilla supattelivat oppilaat, keskenään katsellen Boucoyran'in paikkaa, joka oli tyhjä. Minä olin kuolla levottomuudesta, vaikka koitin sitä salata.
Kello seitsemän aikaan ovi avaantui äkkiä. Kaikki pojat nousivat ylös.
Minun turmioni oli tullut…
Johtaja astui ensimmäisenä sisään, sitte Herra Viot hänen perässään, ja viimeksi kookas vanhus, jolla oli pitkä, leukaan asti napitettu takki yllään ja korttelin korkuinen, jäykkä kaulus kaulassa. Tätä herraa en tuntenut, mutta ymmärsin heti, että hän oli isä Boucoyran. Hän punoi pitkiä viiksiään ja mutisi hampaittensa välistä.
Minulla ei ollut edes rohkeutta tulla alas kateederista noita herroja vastaanottamaan; eivätkä hekään puolestaan tervehtineet minua sisäänastuissaan. He asettuivat kaikki kolme seisomaan keskelle luokkaa eivätkä koko aikana kertaakaan edes katsahtaneet minuun päin.
Johtaja aloitti tulen.