Minä annoin viekoitella itseni. Me menimme Barbetten kahvilaan. Se oli samanlainen kuin ennenkin, täynnä melua, savua ja punahousuja, samat lakit, samat kantohihnat riippuivat samoissa nauloissa.
Rogerin ystävät ottivat minut avosylin vastaan. Roger oli oikeassa, he olivat todellisia gentlemanneja… Kun he saivat kuulla minun ja markiisin jutun ja päätöksen, jonka olin tehnyt, tulivat he kaikki järjestään puristamaan kättäni: »Hyvin tehty, nuori ystävä. Oikein hyvin.»
Minä olin myös todellinen gentlemanni. Tilasin pullon punssia, juotiin minun lopulliseksi voitokseni, ja todellisten gentlemannien kesken, päätettiin, että minä surmaisin markiisi Boucoyran'in kouluvuoden päätyttyä.
X.
PAHAT PÄIVÄT.
Oli tullut talvi, ankara, pimeä, kauhistuttava talvi, jommoisia on vaan vuoristoissa. Lukion pihat näyttivät surkeilta, suuret puut törröttivät lehdettöminä, ja maa oli kivikovassa jäässä. Oli noustava ylös hämärissä; hampaat kalisivat kylmästä; pesuvesi oli jäässä… Oppilaat eivät tahtoneet tulla valmiiksi; kellon täytyi heitä useampaan kertaan kutsua. »Joutukaa pojat!» huusivat opettajat kävellen edestakaisin pitääkseen itseään lämpiminä… Rivit järjestyivät häthätää yleisen hiljaisuuden vallitessa, ja sitte laskeuduttiin suuria, niukasti valaistuja päärappuja alas ja kuljettiin pitkiä käytäviä, joissa huokuivat talven jäätävät viimat.
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi!
En tehnyt enää työtä. Lukusalissa raukasi minua kamiinin epäterveellinen kuumuus. Koska vinnikamarini taasen oli liian kylmä, kiiruhdin tuntien alettua Barbetten kahvilaan ja lähdin sieltä vasta viimmeisessä silmänräpäyksessä. Roger olikin muuttanut tuntinsa tänne. Kylmyys oli karkoittanut meidät miekkailusalista ja me miekkailimme keskellä kahvilaa biljaardikepeillä, välillä maistellen punssia. Aliupseerit antoivat arvostelunsa iskuista: minä olin lopullisesti päässyt kaikkien näiden gentlemannien ystävyyteen, ja he opettivat minulle joka päivä jonkun uuden kuolettavan piston markiisi Boucoyran paran surmaamiseksi. He opettivat minulle myös, miten absinttiryyppy saadaan makeammaksi, ja kun nuo herrat pelasivat biljaardia, merkitsin minä pisteet…
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi! Kun eräänä tämän synkän talven aamuna astuin Barbetten kahvilaan — olen vieläkin kuulevinani biljaardipallojen kolinan ja suuren fajanssikamiinin huminan — tuli Roger kiireesti minua vastaan: »Pari sanaa, Daniel herra!» ja hän vei minut viereiseen huoneeseen hyvin salaperäisen näköisenä. Hän uskoi minulle rakkausseikkailunsa… Sanomattakin arvaa, kuinka ylpeäksi tunsin itseni, kun tuollainen jättiläinen otti minut uskotukseen. Se teki minutkin hiukan pitemmäksi.
Juttu oli seuraava: Tuo veikeä miekkailumestari oli tavannut kaupungilla eräässä paikassa, jota hän ei voinut mainita, erään henkilön, johon hän oli silmittömästi rakastunut. Tällä henkilöllä oli Sarlande'issa niin erikoinen asema, ettei miekkailumestari voinut käsittää, kuinka hän oli rohjennut kohottaa silmänsä niin korkealle. Ja kuitenkin, huolimatta tuon henkilön asemasta, — joka oli niin ylhäinen j.n.e., hän ei epäillyt voivansa häntä valloittaa, luulipa lisäksi jo tulleen sen otollisen hetkenkin, jolloin olisi aloitettava kirjeellinen piiritys. Mutta miekkailumestarit eivät, paha kyllä, ole mitään taitavia kynäniekkoja. Ei olisi mitään hätää, jos olisi ollut vain tyttöletukka kysymyksessä; mutta kun oli kysymyksessä henkilö, joka oli niin ylhäisessä asemassa, j.n.e., niin ei kelvannutkaan mikään arkkiveisutyyli, oikea runoilijakaan ei tässä olisi ollut liikaa.