— Arvaan, mitä tarkoitatte, sanoi Pikku Mies ymmärtäväisen näköisenä; pari valmiiksi leivottua rakkaudenkirjettä olisi nyt teille hyvään tarpeeseen, ja olette tullut ajatelleeksi, että minä voisin teitä auttaa.
— Juuri niin, vastasi miekkailumestari.
— No hyvä, olen teidän käytettävänänne, ja me alamme heti kun tahdotte; mutta etteivät kirjeenne näyttäisi kirjekaaviosta jäljennetyiltä, täytyy minun saada jonkinmoisia tietoja tuosta henkilöstä…
Miekkailumestari loi epäluuloisen katseen ympärilleen ja sanoi sitte hyvin hiljaa tunkien viiksensä korvaani:
— Hän on vaaleanverinen pariisitar. Hän tuoksuu suloiselta kuin kukka, ja hänen nimensä on Cecilia.
Muuta hän ei voinut minulle uskoa, tuon henkilön aseman takia, joka oli niin ylhäinen j.n.e. … mutta nämä tiedot olivat aivan riittävät ja vielä samana iltana, — sillä aikaa kun pojat lukivat, — kirjoitin ensimmäisen kirjeeni vaalealle Cecilialle.
Tämä omituinen kirjevaihto Pikku Miehen ja tuon salaperäisen henkilön välillä kesti melkein kokonaisen kuukauden. Kuukauden ajan kirjoitin keskimäärin kaksi intohimoa huokuvaa kirjettä päivässä. Kirjeistä olivat toiset helliä ja utuisia, toiset taasen tulisia ja rajuja. Joku voi alkaa sanoilla: »Oi Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallion jyrkänteellä…» ja päättyä sanoihin: »Sanotaan, että rakkaus surmaa … koitammeko?» Aika ajoin tuli hiukan Musset'iakin joukkoon.
Nyt puhun asiasta nauraen; mutta tuohon aikaan ei Pikku Mies nauranut, sen voin vakuuttaa, vaan kävi kaikki hyvin vakavasti. Kun olin lopettanut kirjeeni, annoin sen Roger'ille, jotta hän jäljentäisi sen kauniilla aliupseerikäsialallaan; hän puolestaan saadessaan vastauksen (sillä tuo onneton vastasi) toi sen kiireesti minulle ja minä rupesin sen perustuksella uusiin puuhiin.
Tämä peli tuotti minulle yhtä kaikki suurta huvia; mahdollisesti vähän liiankin suurta. Tuo näkymätön, vaalea tyttö, joka tuoksui kuin valkea lilja, ei lähtenyt enää mielestäni. Toisinaan kuvittelin kirjoittavani omasta puolestani; täytin kirjeeni aivan personallisilla tunnustuksilla, kiroilin kohtaloa ja noita kurjia, häijyjä ihmisiä, joiden keskellä olin pakoitettu elämään: »Oi, Cecilia, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sinun rakkauttasi!»
Joskus myöskin, kun pitkä Roger tuli viiksiään väännellen minulle sanomaan: »Se tepsii! se tepsii! … jatkakaa vaan!» tunsin salaista harmia ja ajattelin itsekseni: »Kuinka voi hän uskoa, että se on tuo leveänaamainen sapelinrämistäjä, joka sepittää noita intohimon ja surumielisyyden mestarituotteita?»