Seisoin yksin kaukaisessa nurkassa ja luin kyynelsilmin erästä kirjettä, ja lapset olisivat voineet kukistaa koko voimistelusalin perustuksiaan myöten, ilman että olisin sitä huomannut. Kirje oli Jacques'ilta, ja olin sen juuri saanut; se oli leimattu Pariisissa, — hyvä Jumala, se oli Pariisista, — ja sen sisältö oli seuraava:
»Rakas Daniel!
Kirjeeni tulee sinua aika tavalla hämmästyttämään. Et kai voinut aavistaakaan, että olen kolmatta viikkoa Pariisissa. Lähdin Lyon'ista hiiskumatta kellekään mitään, aivan päähänpistosta… Herra Jumala, minun oli niin kauhean ikävä tuossa hirveässä kaupungissa, varsinkin sinun lähdettyäsi.
Saavuin tänne kolmekymmentä franc'ia ja viisi, kuusi Saint Nizier'in kirkkoherran antamaa suosituskirjettä taskussa. Onneksi suosi sallimus minua paikalla, johtamalla tielleni vanhan markiisin, jonka palvelukseen olen päässyt kirjuriksi. Me järjestelemme hänen muistiinpanojaan, eikä minun tarvitse muuta kuin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja sillä minä ansaitsen sata franc'ia kuussa. Eihän se loistavaa ole, mutta toivon kuitenkin omien menojeni ohella silloin tällöin voivani lähettää hiukan kotiinkin.
Voi, rakas Daniel, mikä ihana kaupunki tämä Pariisi on! Täällä ei sitten ole koskaan sumua; tosin sataa joskus, mutta vaan pienen, hauskan ripsauksen ja senkin kesken auringonpaistetta, semmoista en ole missään muualla nähnyt. Minä olenkin aivan tykkänään muuttunut, tiedätkö! En itke enää lainkaan, se on melkein uskomatonta.»
Olin saapunut tähän paikkaan kirjeessä, kun yht'äkkiä akkunain alta kuului lumessa vyöryvien vaunujen kumeata kolinaa. Vaunut pysähtyivät lukion portille ja kuulin lapsien huutavan täyttä kurkkua: »Aliprefekti tulee! Aliprefekti tulee!»
Aliprefektin tulo tiesi varmaan jotakin erinomaisempaa. Hän kävi tuskin kerran tai pari vuodessa Sarlande'in lyseossa ja hänen tuloaan pidettiin suurena tapahtumana. Mutta vähä minua liikutti tällä hetkellä koko Sarlande ja sen prefektit, mielessäni paloi ainoastaan Jacques veljeni kirje. Niinpä palasinkin takaisin nurkkaan ja rupesin uudelleen lukemaan silläaikaa kun pojat vallattomina tunkeilivat akkunoihin nähdäkseen prefektin astuvan alas vaunuistaan.
»Tietänet kai, rakas Daniel, että isä on Bretagnessa tekemässä yhtiön puolesta omenaviinikauppoja. Kuultuaan että minä olen markiisin kirjurina, tahtoi hän minun kauttani saada tämän ostamaan pari tynnyriä omenaviiniä. Pahaksi onneksi ei markiisi juo muuta kuin viiniä, eikä muuta kuin Espanjan viiniä! Kirjoitin sen isälle; tiedätkö mitä hän vastasi: — Jacques, sinä olet aasi! — niinkuin ennen vanhaan. Ei se merkitse mitään, rakas Daniel, luulen että hän pohjalta pitää minusta hyvinkin paljon.
Sitte kai tiedät, että äiti nyt on yksin. Sinun pitäisi kirjoittaa hänelle, hän on pahoillaan, kun et mitään hiisku.
Olin unohtamaisillani kertoa sinulle jotain, joka varmaankin on sinusta hyvin hauskaa. Minun huoneeni on Quartier Latin'issa… Quartier Latin'issà … voitko ajatella! … aivan kuin romaaneissa, oikea runoilijan kolkka pikku akkunoineen, ja sen edessä kattoja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Sänky ei ole leveä, mutta kyllä me siihen tarpeen tullen molemmatkin mahdumme; ja sitte on yhdessä nurkassa kirjoituspöytä, jonka ääressä runoileminen varmaankin luistaisi hyvin.