Luulen aivan varmaan, että hyvin pian tulisit minua katsomaan, kun näkisit kaiken tämän; minustakin olisi niin hauskaa, jos olisit täällä, enkä takaa lainkaan, etten sinulle jonain päivänä anna lähtömerkkiä.
Älä sillävälin unohda minua, äläkä tee niin paljo työtä lukiossasi, että tulet kipeäksi.
Syleilen sinua. Veljesi
Jacques».
Tuo kunnon Jacques. Kuinka suloisen kipeästi hänen kirjeensä koski sydämeeni! Itkin ja nauroin yhtaikaa. Koko elämäni näinä viimmeisinä kuukausina, punssi, biljaardi, Barbetten kahvila olivat kuin pahaa unta, ja minä ajattelin: Nyt se on lopussa! Nyt rupean työhön, tahdon olla yhtä miehuullinen kuin Jacqueskin.
Tällöin soi kello. Oppilaani asettuivat riviin, heillä oli paljon puhumista aliprefektistä, ja he näyttelivät ohimennessään hänen oven edessä seisovia vaunujaan. Johdin heidät tunneilleen ja vihdoin heistä päästyäni kiiruhdin juoksujalkaa portaita ylös. Minulla oli niin kiire päästä yksin huoneeseeni veljeni kirjeen kanssa.
— Daniel herra, teitä pyydetään tulemaan johtajan luo.
Johtajan luo?… Mitähän asiaa johtajalla mahtoi olla minulle?… Ovenvartija katsoi minuun niin merkillisesti. Yhtäkkiä johtui aliprefekti mieleeni.
— Onko aliprefekti tuolla ylhäällä? kysyin.
Ja toivosta sykkivin sydämin aloin harpata portaita ylös, ottaen neljä astinta kerrallaan.